22.6.2017

Hyvää juhannusta!


Se yllätti minut taas
Juhannus
Keskikesän juhla
Mistä se siihen aina ilmaantuu?
Odottamatta
Mieluisena kuitenkin



Ihanaa keskikesän juhlaa rakas blogini lukija. Sataa tai paistaa, otetaan rennosti ja nautitaan olostamme. Pidetään myös maltti liikenteessä ja vesillä. Itse vietän kotijuhannusta, joten yritän päivitellä blogia nyt, kun on kerrankin aikaa.



16.6.2017

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Toukokuussa Bloggariklubi kokoontui kevään viimeisen kerran. Vieraina olivat Pirkko Saisio, joka raotti Kansallisteatterille kirjoittamansa, syksyllä ensi-iltansa saavan, juhlanäytelmän Koivu ja tähti kulisseja sekä Sinikka Nopola, joka kertoi uutuuskirjastaan Onko teillä tämmöistä? (WSOY, 2017). Ilta oli ratkiriemukas, koska Saision ja Nopolan keskustelut päätyivät jostain kumman syystä aivan omalle tasolleen. Hauskan illan päätteeksi saimme mukaamme Nopolan uutuuskirjan, josta lähtee iso kiitos kustantajalle.

Sinikka Nopola ja Pirkko Saisio

Onko teillä tämmöistä? on kokoelma lyhyitä tarinoita ja kertomuksia. Löytyy esseetä, novellia ja kolumnia. Yhteistä kertomuksille on, että maailman menoa katsotaan pilke silmäkulmassa ja omalle itselle uskalletaan nauraa. Kirjan tarinat on jaoteltu omien sarjojen alle. Onko teillä tämmöistä? -sarja esittää kysymyksiä, joiden tarinoita lukiessa tulee tunne, että näin se juuri on ja vieno puna nousee poskille. Omia sarjakokonaisuuksia ovat saaneet Ansku ja Pera. Pariskunta käy keskusteluja, jotka eittämättä päätyvät siihen, että Ansku ottaa eron. Miksikö? No, siksi, ettei Pera mahdu Anskun asettamiin raameihin. Entä mitä elämästä muistetaan? Elämästä muistetaan esimerkiksi ensimmäinen nukkeni, ensimmäinen virheeni ja ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini. Eivätkä ne muistot aina välttämättä ole niin fiksuja ja filmaattisia, vaan useimmiten ensimmäisiä muistoja himmentää jonkinlainen nolous.

Sinikka Nopola osaa kirjoittaa hauskasti. Tarinat ovat satiirisia, täynnä ironiaa olevia ja tragikoomisia. Nopola kertoi Bloggariklubilla, että osa kertomuksista on omaelämäkerrallisia. Nopolasta on pakko pitää, koska hän on uskaltanut kirjoittaa omia tarinoitaan kirjan sivuille asti, vaikka tarinat päättyisivätkin nolosti ja aika usein ne päättyvät. Ihminen, joka osaa nauraa itselleen ja kertoo sen vielä suurelle kansalle, on rohkea. Pidin myös siitä, kuinka Nopola käsittelee elämää. Ei sen elämän välttämättä niin vakavaa tarvitse olla. Mukavaa, kun elämän eri tapahtumille voi nauraa. Iloiset ihmiset ovat aina hauskempia kuin tosikot. Elämästä löytää paljon huvittavia piirteitä, jos vain asenne on kohdillaan.

Nopolan teksti on helposti ja nopeasti luettavaa. Suomen kieli on selkeää ja konstailematonta. Ei tarvitse käyttää hienoja sivistyssanoja, jos asiat tulevat kerrotuksi yksinkertaisemminkin. Kirjan selkeys on myös yksi piirre, josta pidin kirjaa lukiessani. Onko teillä tämmöistä? on ennen kaikkea viihdyttävä lukupaketti.

Nyt kun olen päässyt kehumisen makuun, niin vielä on pakko kehua kirjan kansipaperit. Kansipaperien hurjan hauskojen sarjakuvamaisten hahmojen takana on Hannu Hyrske. Muuten hienosta kansipapereista on vastannut Martti Ruokonen.

Kannattaako Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä? lukea? Ilman muuta kannattaa. Jos et ole lukuihmisiä, niin tämä voi olla sinun kirjasi. Lyhyitä, hauskoja tarinoita, jotka laittavat ihmisen nauramaan. Oli muuten taas kerran kirja, jota luin työmatkoilla junassa ja hymyilin samalla typerästi. Kanssamatkustajat mahtoivat miettiä, viiraako päässäni enemmänkin.





14.6.2017

Alppiruusujen lumoissa

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Siis ainakin, jos suuntaat askeleesi Helsinkiin ja Haagan Alppiruusupuistoon. Miehellä, joka täällä asuu, oli menoa Haagaan, joten tungin itseni mukaan opaskoiraksi. Mies ja julkiset liikennevälineet eivät vain mahdu samaan muottiin. Ajattelin, että pääsen helpommalla, kun minun ei tarvitse töistä käsin opastaa miestä perille. Selvittäessäni julkisten liikennevälineiden aikatauluja, huomasin, että määränpäämme on hyvin lähellä Haagan Alppiruusupuistoa. Muutamilla sanankäänteillä sain miehen innostumaan puistoretkestä. Idean Alppiruusupuistosta sain Pinkit korkokengät -blogin Maijun postauksesta. Olin kyllä kuullut puistosta pari vuotta aikaisemmin äidiltänikin, joten puiston olemassaolon tiesin, mutta en ollut siellä koskaan vieraillut. 


Haagan Alppiruusupuiston vanhimmat alppiruusut on istutettu vuonna 1975. Puisto on yleisölle avoin, mutta siellä toimii myös yliopiston kasvinjalostuksen koealue. Itse asiassa alue on perustettu aikoinaan Helsingin kaupungin rakennusviraston ja yliopiston yhteistyönä. Tarkoituksena on ollut jalostaa Suomen ilmastoon sopeutunut, kasvutavaltaan ja kukkien väriltään monipuolinen lajikkeisto.


Alppiruusujen lisäksi puistossa on oma alue atsaleoille. Atsalea-alue on perustettu vuonna 1996, kun puistoa on laajennettu. Atsaleat kukkivat hieman aikaisemmin kuin alppiruusut. Meidän vierailulla atsaleat olivat jo osin pudottaneet kukkiaan, mutta oli siellä edelleen todella kaunista katseltavaa. Sen sijaan alppiruusut kukoistivat. Jestas, sitä kukkaloistoa! Nyt antaa kuvien puhua puolestaan, vaikka hieman harmittaa kuvien taso.





Alppiruusupuusta voi löytää linnunpesänkin.







Mielestäni Alppiruusupuisto on salainen helmi, jonka olemassaolosta moni ei tiedä. Itse koin puistoretken virkistävänä ja satumaisena. Aivan kuin olisi ollut jossain satumaailmassa, eikä Suomen pääkaupungissa. Metsä täynnä toinen toistaan kauniimpia alppiruusuja ja atsaleoja. Enpä tiennyt sitäkään, että alppiruusut voivat kasvaa monen metrin korkuisiksi puiksi. Aivan mieletön päiväretki. Kaiken lisäksi tämä huvi on ilmaista. Puistossa on myös levähdyspaikkoja, joten omat eväät mukaan.

Haagan Alppiruusupuistoon kannattaa mennä nyt, eikä kuukauden kuluttua. Alppiruusujen kukoistus on parhaimmillaan. Oletko sinä käynyt tutustumassa Haagan Alppiruusupuistoon?


11.6.2017

Kesäteatterissa: Tankki täyteen

Kesäteatterikausi on korkattu. Sain kutsun Keski-Uudenmaan Teatterilta (KUT) Tuusulan Krapille ensi-iltanäytäntöön katsomaan Tankki täyteen -esitystä. Kiitos siis KUT:ille. Tankki täyteen on KUT:in kunnianosoitus 100-vuotiaalle Suomelle. Onko mitään suomalaisempaa kuin 70-luku ja yksinäinen huoltoasema hieman syrjäisessä paikassa ison tien varrelta? Itselleni Tankki täyteen on jotain hyvin legendaarista, joka saa hymyn huulille jo pelkkänä ajatuksena. En usko, että yksikään ikäiseni ei voisi muistaa samannimistä tv-sarjaa, jota esitettiin 70- ja 80-luvuilla. Voi niitä aikoja!

Kuinka KUT sitten onnistui tuomaan kesäteatterin näyttämölle klassikon, joka saattaa olla monelle niin pyhä asia, ettei siihen saisi muut kajota? Näytelmä alkaa sillä, että karvahattuiset kertojat (Johannes Korpijaakko, Anna-Leena Sipilä ja Heini Inkeri) alkavat kuvata näytelmän tilanteita kohtaus kohtaukselta, jonka jälkeen näyttelijät astuvat tilanteeseen ja näyttelevät. Hetkinen! Onko tämä tällainen näytelmä, jossa kertojat ohjaavat katsojan eri kohtauksiin? Hienoinen pelko hiipii tajuntaani, mutta yritän olla häiriintymättä ajatuksesta. Onneksi pelkoni osoittautuu vääräksi. Näytelmä alkaa elää omaa elämäänsä Vilénien huoltoasemalla ja pian tunnen olevani osa 70-lukulaista suomalaista sielunmaisemaa. Kertojat kylläkin vierailevat silloin tällöin näyttämällä, mutta se ei tunnu enää häiritsevältä.

Sanna Saarijärvi ja Jarkko Pajunen
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Sulo Vilén (Jarkko Pajunen) ostaa, jos halvalla saa. Ja halvallahan saa, mutta mitä? Ei ainakaan laatua. Sen puolestaan tietää enemmän kuin hyvin Sulon vaimo Emmi (Sanna Saarijärvi). Emmi avaa sanaisen arkkunsa halavalla ostamisesta, mutta osaa myös mykkäkoulun jalon taidon. Vilénien aikamiespoika Juhana (Kalle Tahkolahti) yrittää pistää pelin poikki ja lähteä kaupunkiin, mutta yleensä lähtö jää vain aikomiseksi. Toisaalta huoltamon kahviossa on töissä viehkeä Ulla (Inka Kallén), josta Juhana uneksii. Ullan kauneus ei ole myöskään jäänyt huomiota vaille konstaapeli Reinikaiselta (Seppo Halttunen). Vilénien huoltoasema on syrjässä, mutta tapahtumaköyhää elämä huoltamolla ei taatusti ole.

Jarkko Pajunen on kuin ilmetty Sulo Vilén pipoa myöten. Miehen verkkaus ja hyväuskoisuus luovat kuvan rehdistä, suomalaisesta miehestä. Yrittää pitää, vaikka välillä kalliiksi käykin. Sanna Saarijärven tulkinta Emmistä on voimakas. Voisi jopa sanoa, että Saarijärven päästessä valloilleen muut näyttelijät jäävät ehkä hieman varjoon. Saarijärvi eläytyy rooliinsa kympillä. Juhanan housuihin hypännyt Kalle Tahkolahti tekee roolistaan omannäköisensä. Mies saa sympatiapisteitä pelkällä olemuksellaan. Ei ole helppoa olla Juhana Vilén.

Johannes Korpijaakko ja Kalle Tahkolahti
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Täytyy myöntää, että minua hieman jännitti, millainen Reinikainen näytelmästä löytyy, mutta Seppo Halttusen pyöräillessä paikalle, jännitykseni laukesi. Halttunen on taitava. Se on jo aiemmin todettu ja se tuli todettua taas. Halttunen Reinikaisena on hauska. En ole muistaakseni aiemmin nähnyt Inka Kallénia teatterin näyttämöllä, mutta näpsäkästi nainen roolinsa veti. Yksi loistava kohtaus oli ilman muuta se, kun Ulla räjähti Emmille. Kallén osaa heittäytyä rooliinsa rajulla tavalla, jos kohtaus sitä vaatii. Anna-Leena Sipilällä ja Heini Inkerillä on näytelmässä useita rooleja. Naiset hyppäävät roolista toiseen ammattimaisesti ja sutjakkaasti. Välillä ei meinaa perässä pysyä. Myös Johannes Korpijaakolla on useita rooleja, joista esiin on nostettava rovastin rooli. Tuo kristillinen mies pappamopoineen. Voitte vain arvata, naurattiko.

Näytelmän on ohjannut ja sovittanut Milko Lehto. Mies on tehnyt hyvää jälkeä. Kokonaisuutena Tankki täyteen on hieno kokonaisuus, vaikka heti esityksen päätyttyä en osannut sanoa mielipidettäni näytelmästä. Parin hyvin nukutun yön jälkeen osaset ovat kuitenkin loksahdelleet paikoilleen. Näytelmän lavastus on juuri sellainen kuin 70-luvun huoltamoilla oli. Löytyy oranssit muovituolit, pajatso ja jukeboksi.

Jarkko Pajunen ja Seppo Halttunen
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Suomen kesä on yllättävä, joten ikinä ei tiedä, mitä sääherra kullekin esityskerralle keksii. Krapin kesäteatterin katsomo on katettu eli sateen yllättäessä katsoja pysyy kuivana. Ensi-iltana oli Suomen kesä kauneimmillaan, mutta silti kannattaa ottaa mukaan lämmintä vaatetta ja hyttysmyrkkyä.

Tankki täyteen -esitystä voin suositella kaikille fiilistelijöille. Viuhahtelua esityksessä ei ole, jos joku sitä kesäteatterista hakee. Itse en kuulu kyseiseen kastiin.

Tankki täyteen sai ensi-iltansa Krapin kesäteatterissa 9.6.2017.

Rooleissa: Seppo Halttunen, Heini Inkeri, Inka Kallén, Johannes Korpijaakko, Jarkko Pajunen, Sanna Saarijärvi, Anna-Leena Sipilä ja Kalle Tahkolahti

Käsikirjoitus: Neil Hardwick ja Jussi Tuominen
Ohjaus ja sovitus: Milko Lehto
Musiikki: Altti Uhlenius
Puvustus ja lavastus: Heini Maaranen
Äänisuunnittelu: Saku Tamminen




31.5.2017

Maria Jotuni: Huojuva talo

Lukupiirissä arvottiin kahden kirjan välillä, kumpi luettaisiin. Voiton vei Maria Jotunin Huojuva talo (Otava Seven, 2012). Kirja julkaistiin postuumina ensimmäisen kerran vuonna 1963. Täytyy taas myöntää oma sivistymättömyyteni, etten ollut kirjaa aiemmin lukenut. Siksipä olinkin hyvin yllättynyt kirjan paksuudesta. Sevenin pokkaripainoksessa on sivuja peräti 577, eikä fonttikokokaan ole maailman suurinta.

Huojuva talo kertoo Lean ja Eeron avioliittohelvetistä. Lea on elänyt onnellisen lapsuuden, vaikka lapsuutta varjosti äidin katkeruus saamattomasta alkoholistimiehestä, Lean isästä. Huolimatta siitä, että isällä oli ongelmansa, Lea ymmärsi häntä ja tuli hänen kanssaan hyvin toimeen. Lean isän kuoltua Lean äiti, Lea ja Lean sisko Toini jäävät omilleen. Lea jättää opiskeluhaaveet ja lähtee töihin tienatakseen opiskelurahoja pikkusiskolleen Toinille.

Nuori ja viaton, mistään tietämätön Lea tapaa työpaikkansa kesäjuhlissa Eeron, joka kenties hieman väkipakolla saa Lean rakastumaan itseensä. Nuoripari menee hetimiten kihloihin ja pian ollaankin jo naimisissa. Kuherruskuukausi on lyhyt tai ehkä sitä ei ollut laisinkaan. Lea saa hyvin nopeasti huomata olevansa naimisissa itsekeskeisen ja narsistisen miehen kanssa. Perheen kasvaessa, kasvaa Lean mustelmien lukumäärä. Pelko on perheessä alati läsnä. Eero on äkkipikainen, kitsas, ilkeä. Lea ei kuitenkaan jätä Eeroa, koska tuntee olevansa edelleen rakastunut Eeroon, eikä hän pysty myöntämään kenellekään, että elämä Eeron kanssa on kaikkea muuta kuin auvoista.

Nyt täytyy sanoa, että huh huh. Huojuva talo ei päästä lukijaansa helpolla. Lähes kaikki lukupiiriläiset pitivät kirjasta, vaikka se olikin kauhistuttava ja järkyttävä, mutta samalla kuitenkin jollain tavalla kiehtova. Välillä iski ahdistus ja piti puida nyrkkiä. Jotuni on saanut luotua kirjaan tunnelman, jonka voisi sanoa jollain lailla jopa piinaavan lukijaa. Itse kuvittelin myös, ettei kirjaa saanut julkaista ennen 60-lukua, koska kirjan tarina on erittäin repivä ja paljastava kuvaus avioliitosta. Wikipedian mukaan Jotuni oli aloittanut kirjan kirjoittamisen vuonna 1928 ja se valmistui vuonna 1935 Otavan järjestämään kilpailuun. Koska kirja ei voittanut kilpailua, ei Jotuni antanut lupaa kirjaa julkaisulle ja niinpä teos jäi makaamaan kustantajan arkistoon.

Kirjan vanhahtava kieli oli viehättävää, kunhan siihen ensin tottui. Itse löysin kirjasta ainakin yhden sanan, jota en edes ymmärtänyt. En muista, mikä sana oli kyseessä, mutta lukupiiriystävä ehdotti sanaa etenkehtainen. Saattoi hyvinkin olla, koska en ymmärrä, mitä kyseinen sana tarkoittaa tai nyt tiedän, kun hieman googletin. Kirjassa ei ole montaa henkilöä, ja niistäkin eniten esiin nousevat Lea ja Eero. Lukupiiriläisten mieltymykset Lean suhteen vaihtelivat. Osalta lukupiiriläisiä Lea sai sympatiaa, osaa taas ärsytti Lean alistuvuus. Eero sai tietenkin jyrkän tuomion kaikilta lukupiiriläisiltä. Siitä käytiin keskustelua, oliko Eero narsisti vai kärsikö hän bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Olen nyt tässä postauksessa käyttänyt narsistista kuvausta Eerosta, joka ei välttämättä ole se oikea. Huojuvassa talossa on paljon kuvauksia Lean ja Eeron riidoista. Lukupiirissä asiasta oltiin sitä mieltä, että tässä olisi ollut Jotunilla tiivistämisen varaa. Toisaalta romaanissa draaman kaari nousi hienolla tavalla, joten lukuisat riidat kuuluivat teokseen.

Maria Jotunin Huojuva talo on hyvin ajankohtainen tänä päivänäkin. Tarina on kuvaus siitä, millaiseksi vankilaksi oma koti ja avioliitto saattavat koitua, jos saman katon alla asuu narsisti. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, koska tarina on taitavasti kirjoitettu ja Jotunin teksti puree edelleen.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4+ (asteikko 1-5).










27.5.2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Kerroin aiemmin, että voitin Facebookin Kirja.fi -sivustolta kaksi kirjaa. Toinen kirja valikoitui ehkä eniten sen takia, että kansipaperi on todella kaunis. Kyseessä on zimbabwelaisen kirjailijan Petina Gappahin Muistojen Kirja (Tammi, 2017). Englanninkielinen alkuteos The Book of Memory on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan suomennoksen on tehnyt Tero Valkonen.

Muistojen kirja kertoo zimbabwelaisesta Memorysta, naisesta, joka istuu kuolemaantuomittuna pahamaineisessa Hararen vankilassa. Memorya syytetään valkoisen miehen murhasta. Miehen, joka oli hänet kasvattanut ja kouluttanut, ja jonka luona hän oli asunut. Memory on hämmentävän näköinen. Hän on albiinona syntynyt musta. Vankilassa ollessaan Memory alkaa kerrata elämänsä vaiheita kirjoittamalla tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle, jonka avulla hän toivoo saavansa tuomioonsa liennytyksiä.

Memory on lähtöisin mustasta, köyhästä perheestä. Memoryn isä yritti pitää perhettä koossa, koska äidillä oli vaikeita mielenterveydellisiä ongelmia. Memory oli toisten mielestä erikoinen ja jopa pelätty, koska albiino oli kummajainen, jolla saattoi olla maagisia voimia. Toisaalta Memorya ei paljon toisten lasten leikeissä näkynyt, koska hänen oli jatkuvasti suojeltava ihoaan palamiselta. Memoryn perheessä sattui kaikenlaista, mutta se, mikä muutti Memoryn elämän lopullisesti, oli jotain käsittämätöntä. Memoryn vanhemmat myivät Memoryn valkoiselle miehelle, Lloydille. Lloyd teki kaikkensa Memoryn eteen ja testamenttasi hänelle valtavan omaisuutensa. Sattumien summasta oli myös kyse siinä, että Memory joutui kuolemanselliin.

Petina Gappahin Muistojen kirja on voimakas teos, jota en ainakaan itse pystynyt lukemaan kovin nopeasti. Kirjassa oli paljon sulateltavaa ja ajatuksia herättäviä asioita. Kirja on monitasoinen. Välillä kuljetaan Memoryn lapsuudessa ja toisinaan taas nuoruusvuosissa, josta voidaankin siirtyä sujuvasti vankilan muurien sisäpuolille katsomaan vankilaelämää silmästä silmään. Hienosti Gappah onkin nimennyt kirjan nimen The Book of Memoryksi sekä päähenkilön Memoryksi, koska kirja kertoo nimenomaan muistoista. Kirja on puhutteleva ja koskettava. Kirjasta löytyy myös paljon Zimbabwen poliittiseen tilanteeseen liittyviä asioita, jotka tuntuivat ehkä näin kaukaa katsottuna hieman vierailta. Kirja olisi kenties antanut enemmän, jos Zimbabwen poliittinen tilanne olisi ollut tutumpi. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, kuinka huonosti tiedän, mitä maailmalla tapahtuu.

Pidin Gappahin tavasta viedä kertomusta eteenpäin. Teksti on selkeää ja tarina on kiehtova. Zimbabwen viralliset kielet ovat shona, ndebele ja englanti. Kirjassa oli paljon käsittääkseni shonan kielisiä lausahduksia. Tämä oli välillä ärsyttävää, koska asiayhteydestä et aina aivan varmasti voinut tietää, mitä lausahduksella haluttiin sanoa. Olihan näitä lausahduksia tietysti kiva yrittää sanoa ääneen. Kokeilkaapa vaikka: ”Mumwewo mukadzi zvake akabarwa seni.”

Postauksen alussa mainitsin kirjan kauniit kansipaperit. Kyllä. Uskon todellakin, etten ole ainoa, joka kirjaan tarttuu pelkästään kansien perusteella. Kauniista kansipapereista saa kiittää Eevaliina Rusasta.

Muistojen kirja ei ole ehkä kevyintä kesälukemista, mutta jos et pelkää haasteita, ota kirja ihmeessä mukaasi lomalle ja haasta itsesi. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.





25.5.2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Mennyt talvi ja kevät ovat olleet kiireen täyteistä aikaa. Olen huomannut, etten ole ehtinyt lukea lähestulkoon mitään. Lukemattomien kirjojen pino toivottavasti madaltuu kesällä. Ari Rädyn esikoisteos Syyskuun viimeinen (Tammi, 2017) on odottanut lukemistaan tammikuusta lähtien. Vihdoin sain kirjan napattua työmatkalukemiseksi ja nyt on kirjapino pienentynyt yhdellä luetulla kirjalla. Kirjan sain tammikuussa Bloggariklubilta, jossa kirjailija itse oli kertomassa kirjastaan. Kiitos kirjasta lähtee siis kustantajalle.

Syyskuun viimeinen on dekkari, jonka tapahtumat eivät nimestä huolimatta liity syksyyn. Syyskuu on kirjan päähenkilön Tomin lempinimi. Syyskuu on ollut pienestä pitäen ikätovereidensa hyljeksimä poika. Poika, joka ei ole väistynyt, vaikka on tiennyt saavansa turpiinsa. Syyskuulla on kuitenkin ollut oma kaveripiirinsä, johon on kuulunut muitakin hyljeksittyjä tapauksia. Nuoruuden kynnyksellä Syyskuu ja hänen ystävänsä löytävät muutamaa vuotta vanhemman Elinan tapettuna. Syyskuu näkee murhaajan. Tästä alkaa vuosien ja vuosien ajojahti. Syyskuu on päättänyt löytää murhaajan ja kostaa. Kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen poliisille tulee jälleen kerran tapaus, joka muistuttaa Elinan tapausta. Vastaavia tapauksia on vuosien saatossa ollut muutamia. Voisiko kyseessä olla sama murhaaja?

Nyt täytyy sanoa, että Ari Räty on kirjoittanut kirjan, joka vangitsi minut. Harmitti lyhyet työmatkat, koska en olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Syyskuun viimeinen on hienosti rakennettu kertomus. Pidin Rädyn tavasta kuvailla henkilöitä ja paikkoja. Hienoa kieltä ja tarina eteni, vaikka kirjassa hypitäänkin ajasta ja paikasta toiseen. Tällainen saattaa aiheuttaa joissain lukijoissa tuskastuneisuutta, mutta Räty kokoaa kaikki irralliset osat hienosti kokoon ja kaikelle löytyy selityksensä. Kirjan henkilöhahmot olivat uskottavia ja tuntuivat jollain tavoin läheisiltä. Jos jotain negatiivista pitää hakea, niin pari kirjan kohtausta olivat niin väkivaltaisia, että tunsin todellista kuvotusta. Toisaalta tällainen kertoo siitä, että kirjan teksti on todella voimakasta ja vaikuttavaa.

Bloggariklubilla Ari Räty kertoi, että hän oli saanut aikoinaan vanhemmiltaan rippilahjaksi kirjoituskoneen. Tekstissä näkyykin, että mies on kirjoittanut todella pitkään. Syyskuun viimeisen henkilöhahmot tulevat Rädyn omasta elämästä ja omista kokemuksista. Räty ei ole opiskellut kirjallisuutta, vaan hänen työtaustansa on ollut hyvin käytännönläheistä. Voin vannoa, että Rädyn työtausta näkyy tekstissä. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat ovat hyvin aitoja. Räty kertoikin, että kirjan kuvaukset ovat hänen tapansa nähdä asioita. Rädyllä ei ollut myöskään suunniteltua juonikuviota kirjalle, vaan tarina eteni lopputuloksen mukaiseksi teokseksi. Räty kertoi kirjassa olevan miesten maailman alkeellisimmillaan. Kirjassa viedään miesten välinen ystävyys ja lojaalisuus äärimmilleen. 

Ari Rädyn kirja Syyskuun viimeinen on dekkari ystävyydestä, turvattomuudesta ja väkivallasta. Kirjaa suosittelen dekkarinnälkäisille kesälomalukemiseksi.

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Ari Rädyn Syyskuun viimeinen menee kategoriaan T. Kirjan nimessä on viikonpäivä, kuukausi, vuodenaika tai aamu, päivä, ilta, yö.



23.5.2017

Linnateatterissa tapahtuu

Viime viikko oli aikamoista vuoristorataa. Töissä mentiin korkealla ja kovaa. Välillä syöksyttiin tunnelin pimeyteen etsimään ulospääsyä. Verenpaine heilui varmasti taas huippulukemissa. Onneksi kaiken kaaoksen rinnalla on aina myös kivoja ja ikimuistettavia hetkiä. Pidin torstaina liukumavapaan, koska olin saanut kutsun Linnateatterin bloggari-iltaan, enkä halunnut missään tapauksessa missata näin mielenkiintoista bloggaritapahtumaa.

Bloggari-illan avasi Linnateatterin teatterinjohtaja Kalle Lamberg kertomalla lyhyesti Linnateatterin historiasta. Kalle kysyi meiltä, olemmeko käyneet aiemmin Linnateatterissa. Minusta tuntui, että kaikki muut olivat käyneet paitsi minä, kunnes jossain vaiheessa muistilokeroideni syövereistä nousi kuva. Olen käynyt Linnateatterissa joskus aivan teatterin alkuvuosina katsomassa drag showta. Jostain syystä muistikuvani illasta ovat aika hataralla pohjalla, koska silloin olin nuori ja kaunis, ja meno taisi olla sen mukaista. Nythän minä olen vain kaunis, eikä meno ole lainkaan niin hurjaa kuin nuorena.


Bloggari-iltaa emännöi Linnateatterin viestintäsuunnittelija Siiri Liitiä. Itselleni illan kohokohta oli se, kun Siiri kutsui paikalle kolmikon, joka on työstämässä Linnateatterin kesäistä hupailua Haluatko mökkiläiseksi? Kyseiseen kolmikkoon kuuluivat Kari-Pekka Toivonen, Arttu Kapulainen ja Valtteri Roiha. Miehet olivat niin energisiä ja positiivista tunnetta viestittäviä veijareita, etten voinut muuta kuin nauraa ja hymyillä. Kari-Pekka Toivonen toimii näytelmän ohjaajan roolissa ja Arttu Kapulainen sekä Valtteri Roiha näyttelevät. Näytelmän kolmas näyttelijä Minna Kivelä ei ollut paikalla bloggari-illassa, mutta voin melkein vannoa, että näillä eväillä on tiedossa ratkiriemukas kesäteatterikokemus. Linnateatterin sisäpiha muuttuu kesällä näyttämöksi, jossa voi tapahtua mitä vain. Tiedossa on absurdeja kohtauksia ja paljon henkilöhahmoja. Luvassa on taatusti menoa ja meininkiä. Mökillähän voi periaatteessa sattua mitä tahansa. Toivonen, Kapulainen ja Roiha kertoivat, että näytelmän tekeminen on synnyttänyt luomisen iloa ja naurua. Kauhu kuulemma tulee lähempänä ensi-iltaa, joka on 15.6.2017.


Meitä bloggareita hemmoteltiin myös Linnateatterin ravintolan ihanilla kevätmenun herkuilla. Mahtavia makuelämyksiä. Täytyy myöntää, että ruokien nimet menivät minulta ohi, mutta yksi herkku vähintään täytyy nostaa tapetille. Simpukassa oli marinadi, joka meinasi räjäyttää tajunnan. Uskomatonta, kuinka jotkut maut vain vievät kielen mennessään. Vinkkinä muuten kerron, että jos menet katsomaan Linnateatterin kesäteatteriesitystä, tarjoilee Linnateatterin ravintola grilliherkkuja joko ennen esitystä tai väliajalla. Etukäteisvaraus kannattaa, koska kesäteatterissa on kuulemma parhaat paikat ruokailijoille.


Mainion bloggari-illan olisi kruunannut Jukka K. & Divet -show, mutta tämä minun piti jättää väliin. Harmittaa, mutta oli pakko kiirehtiä kohti linja-autoasemaa ja Helsinkiä sekä siitä vielä Keravalle. Olin ajatellut yöpyä Turussa, mutta monien sattumien summa ja työpaniikki pakotti minut takaisin kotikonnuille. Ehkä sitten seuraavan kerran yövyn Turussa.

Saimme Linnateatterilta kotitehtävän, jonka meinasin kiireessä unohtaa ravintolan pöydälle. Onneksi muistin, koska mikäs juttu se sellainen kotitehtävä olisi ollut, jos se olisi unohtunut Turkuun. Saimme kukkaruukut ja siemenpussit. Meidän pitää istuttaa ruukkuun huumorinkukan siemeniä ja raportoida, kuinka huumorinkukka kasvaa. Aivan superhauska juttu. Minun huumorinkukka taitaa olla varsinainen huumorinkukka. Kyseessä on kaunopunahattu, jonka kukinta ilmeisesti tapahtuu vasta ensi kesänä. Hah hah. Ei voi muuta kuin nauraa, koska en taida olla mikään varsinainen viherpeukalo. Mies, joka täällä asuu, sanoi minulle tänään, kun kastelin huumorinkukkaruukkua, ettei kyseessä ole riisi. Voitte kuitenkin olla varmoja, että huumorinkukkaraportteja tulee ainakin Instagramin seuraajille. Niin, ja koska en tunkenut kaikkia siemeniä ruukkuun, oli mies kylvänyt loput siemenet kukkapenkkiin. Saa nähdä, lähtevätkö itämään ilman esikasvatusta.


Kiitos Linnateatterille hienosta tilaisuudesta. Taas olen yhtä kokemusta rikkaampana.



16.5.2017

Katarina Baer: He olivat natseja

Oli vaihteeksi minun vuoroni valita lukupiirikirja. Kirjaksi valikoitui Katarina Baerin He olivat natseja (Teos, 2016), koska kirja odotti lukemistaan lukemattomien pinossa ja halusin jakaa lukukokemuksen lukupiiriläisten kanssa. Sain kirjan viime syksynä Helsingin kirjamessuilta Teoksen bloggaajatilaisuudesta, jossa Katarina Baer oli kertomassa kirjastaan. Kiitos siis vielä kerran kustantajalle. Kiitos myös kirjailijalle hienosta alustuksesta.

He olivat natseja on Katarina Baerin omakohtainen kirja. Kirja kertoo Baerin saksalaisista isovanhemmista, jotka olivat olleet natseja. Omien isovanhempien natsitausta oli ollut Baerille järkytys, eikä hän voinut olla tutkimatta asiaa tarkemmin. Asiasta ei oltu ikinä puhuttu mitään. Isoisä Gerhard Baer oli kuollut toisessa maailmansodassa, eikä lempeästä isöäidistä Ortrud Baerista olisi ikinä uskonut, että hän on ollut natsi.

Molemmat isovanhemmat olivat baltiansaksalaisia. Isoisä Gerhard oli kuusilapsisen perheen toiseksi nuorin lapsi. Gerhard oli tottunut Latviassa yläluokkaiseen elämään. Mistään ei ollut pulaa ja palvelusväkeä riitti. Isoäiti Ortrud Schneen lapsuus oli synkempi. Ortrudin isä kuoli tytön ollessa 12-vuotias. Ortrudin äiti meni uusiin naimisiin, eikä Ortrud tullut isäpuolensa kanssa toimeen. Myös välit äitiin olivat viileät ja jossain vaiheessa katkesivat kokonaan. Latvian itsenäistyessä vuonna 1918 muuttivat sekä Gerhardin että Ortrudin perheet Saksaan.

Ortrudilla oli nuorena mielenterveydellisiä ongelmia, mutta ne eivät olleet esteenä sille, että nuori nainen valmistui sairaanhoitajaksi. Gerhard puolestaan opiskeli insinööriksi. Gerhardin ja Ortrudin mentyä naimisiin, liittyi Gerhard vuonna 1931 natsipuolueen jäseneksi. Tästä alkoi vähitellen pariskunnan natsihenkinen elämä, joka paisui vuosi vuodelta laajemmin ja laajemmin. Katarina Baerin isovanhemmat olivat osa suurta rattaistoa. Vaihtoehtoja ei ollut, jos natsipuolueeseen kuuluit. Ylhäältä sateli käskyjä, mitä milloinkin piti tehdä. Perheen ensimmäinen lapsi, Katarina Baerin isä, syntyi vasta vuonna 1939.

Katarina Baer on toimittaja ja kirjasta näkee, että hän on tehnyt todella perusteellista työtä tutkiessaan isovanhempiensa taustoja. Baer on matkustanut pitkin Eurooppaa isovanhempiensa tai oikeastaan isoisänsä jalanjälkiä etsien. Baer on tutkinut Saksan kansallisarkistoja ja käynyt läpi sukunsa kirjeenvaihtoa. Hän on haastatellut sukulaisiaan ja kaivanut tietoa joka kiven ja kannon alta. Kirja on todella vaikuttava teos. Kirjassa on paljon tietoa Euroopan historiasta toisen maailmansodan ajalta, mutta kirja on myös Baerin suvun sukuhistoria. Eräs lukupiiriläinen kuvasi kirjan olevan mikrohistoriaa.

Lukupiiriläiset pääosin pitivät kirjasta, vaikka alku olikin osalle lukijoista hieman työlästä lukea. Kirjan tarina on myös raskasta luettavaa. Tätä kirjaa lukiessa ei aivoja pysty heittämään narikkaan, koska tarinaan on keskityttävä koko ajan. Kirjaa kuvattiin myös hämmentäväksi. Lukupiiriläiset myös ihmettelivät sitä, kuinka Baerin suvun hallusta löytyi niin paljon kirjeitä. Aivan mieletön juttu kirjan kannalta, koska kirjeet avaavat Baerin suvun tarinaa enemmän ja tekevät ihmisistä elävämpiä. Lukupiiriläiset pitivät myös kirjan lopusta, jossa tunnelma jotenkin tiivistyi entisestään.

Lukupiirissä käytiin tietysti myös keskustelua siitä, millaisia ihmisiä natsit olivat. Baerin suku esimerkiksi oli parempaa ja hienompaa yläluokkaa, joten oli jollain tavoin luonnollista, että he halusivat pitää elämänlaatunsa korkealla jatkossakin. Natsiliike oli vastaus heidän tahtoonsa. Lamakausi ikään kuin ajoi ihmisiä natsiliikkeeseen. Toisaalta kirjassa on järkyttäviä kertomuksia siitä, kuinka natsien piti kohdella erirotuisia ihmisiä. Aivan uskomatonta, vaikka näitä kertomuksia on lukenut, ja on kuullut jo aika liudan aikaisemminkin. Tällaista ei vain voi ymmärtää.

Kirjan alkusivuilla on sukupuu sekä karttoja. Etenkin sukupuu oli avuksi monesti, kun sukulaisia alkoi tulvia kirjan sivuilla enemmän ja enemmän. Lisäksi haastetta toi Katarina Baerin isovanhempien suvuissa vilahtelevat samat nimet: Gerhard ja Else. Kartoista oli myös hyvä tarkastaa, missä paikka kartalla sijaitsee, jos jostain paikkakunnasta kerrottiin enemmän.

Katarina Baer kertoi kirjamessujen bloggaajatilaisuudessa tunteen olleen huikea, kun hän oli ymmärtänyt, että arkistoissa oli ollut koko ajan tietoa hänen isoisästään. Natsitausta on vaiettu salaisuus saksalaisissa perheissä. Baerin isoäitikään ei ollut koskaan puhunut sanaakaan elämästään aviomiehensä rinnalla. Katarina Baer kertoi myös, että natsiaate ja -liike voidaan rinnastaa uskonnolliseen kokemukseen. Itse ymmärrän asian siten, että ihminen on mennyt täysin hurmostilaan, eikä ole ymmärtänyt tekevänsä mitään väärää.

Katarina Baerin He olivat natseja kannattaa lukea, jos lähihistoria kiinnostaa. Kirja on myös hieno läpileikkaus aikakaudesta, joka olisi saanut jäädä tapahtumatta. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4+ (asteikko 1-5).



7.5.2017

Novellihaasteen yhteenveto



Ups. Johan meni nopeasti puoli vuotta. Marraskuun alkupuolella Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin haastoi lukemaan novelleja. Innolla osallistuin haasteeseen, mutta kuinkas kävikään? Olisi riittänyt, että lukee vain yhden novellin sieltä täältä, mutta mitä teen minä? En osaa ilmeisesti lukea yksittäisiä novelleja joistain kirjoista, vaan koko kirja on kahlattava läpi. Tästä syystä ja kroonisesta ajanpuutteesta johtuen novellihaaste jäi osaltani tyngäksi. Vain kaksi novellikirjaa tuli luettua puolen vuoden aikana.

Hyvin lyhyitä kertomuksia, jotka on jaoteltu kolmeen eri osioon: kotimaa, ulkomaat sekä talous ja urheilu. Erikoisia ihmisiä, jotka itse eivät pidä itseään yhtään omituisina. Yhteensä luettuja novelleja oli 44.

Suhteellisen tavallisia ihmisiä elämänmakuisissa tilanteissa. Yleensä keski-ikäinen nainen miettii elämänsä miehen tai miesten edesottamuksia. Kirjan kieli on rikasta ja kaunista. Kirja tuli tietysti luettua kauttaaltaan. Novelleja kirjassa oli 11.

Lukemieni novellien loppusaldoksi jäi lopulta vain 55. Novellihaasteessa piti heittää arvaus kaikkien lukijoiden kaikista luetuista novelleista yhteensä. Saa nähdä, kauaksiko oma arvaukseni 3575 novellia jää. Lukijoita on suhteellisen paljon, jos vain kaikki omat lukemansa määräpäivään mennessä ilmoittavat. Ihaillen täytyy todeta, että hirmuisia novellimääriä ovat osa lukijoista lukenut. Lopulliset novellimäärät löytyvät täältä.

Loppuun vielä sellainen lisäys, että otin luettavakseni Agatha Christien Rikos yhdistää -kirjan. Kirjassa on 15 erillistä kertomusta. Kuvittelin, että kertomukset olisivat novelleja. En sitten kuitenkaan hyväksynyt näitä novellihaasteeseen, koska kertomusten välillä on löyhä side, joka kuljettaa etsiväkaksikon tarinaa eteenpäin.

Kiitos Omppu Martinille hienosta novellihaasteesta. Saa nähdä, lähdenkö mukaan seuraavaan novellihaasteeseen. Tykkään kyllä lukea novelleja.






4.5.2017

Alice Munro: Jupiterin kuut

Helmikuussa kävi hyvä tuuri, kun voitin Facebookin Kirja.fi -sivustolla kaksi kirjaa. Toinen itselleni ja toinen ystävälleni. Koska olen itsekäs, luin ensin itse molemmat kirjat. Toisen, eli juuri lukemani Alice Munron Jupiterin kuut (Tammi, 2017) annan äidilleni, niin menee ihan prikulleen niin kuin kilpailussa sanottiin. Jupiterin kuut on ilmestynyt englanninkielisenä alkuteoksena The Moons of Jupiter vuonna 1982. Kirjan on suomentanut Kristiina Rikman.

Alice Munro on tunnettu novelleistaan, joten ei ihme, että myös Jupiterin kuut on novellikokoelma. Kesän loppu on kertomus Robertan ja hänen miehensä Georgen ja Robertan tyttärien Angelan ja Evan yhdestä illasta. Illan aikana perhe kyläilee Valerien luona. Ilta sinänsä on melko tavanomainen, mutta jokainen perheenjäsen ehtii miettiä elämäänsä hyvinkin syvällisesti. Roberta miettii hänen ja Georgen välillä olevaa ainaista kitkaa. Hän on valmis vetäytymään suhteesta ja aloittamaan uuden alun. George puolestaan ajattelee sitä, kuinka hän haluaisi tehdä työnsä rauhassa ilman sivullisia silmäpareja. Kotona ei kuitenkaan enää ole hetken rauhaa. Aina on joku paikalla. Angela ihmettelee, kuinka äiti, Roberta, on muuttunut. Hänen mielestään äiti on alistunut Georgen tahtoon. Eva puolestaan pukee sanoiksi sen, kuinka vihaa kesän loppua, koska on palattava takaisin isän luo. Hän kertoo myös ymmärtävänsä Georgea.

Kirjan nimikkonovelli Jupiterin kuut kertoo naisesta, jonka isä saa yllättäen pahoja sydänoireita. Isä on yhtäkkiä hyvin sairas ja haavoittuvainen. Hänelle ehdotetaan sydänleikkausta, mutta hän kieltäytyy menemästä operaatioon, kunnes taas päättääkin toisin. Nainen yrittää olla isänsä tukena. Samalla mielessä pyörivät myös muut asiat. Naisella on huono suhde toiseen tyttäreensä Nicholaan tai oikeastaan suhdetta ei ole, koska Nichola ei juurikaan halua äitiään nähdä.

Onnettomuus on novelli, joka kertoo kielletystä suhteesta. Musiikinopettaja Francesilla on intohimoinen suhde samassa koulussa työskentelevän luonnontieteiden opettaja Tedin kanssa. Tedillä ja hänen vaimollaan on suomalaiset sukujuuret. Vaimo on syrjäänvetäytyvä ja hiljainen. Frances puolestaan on leimattu vanhaksipiiaksi ja ikäneidoksi. Ted ja Frances tapailevat salaa, kunnes yhden kiihkeän tapaamisen aikana heidät keskeytetään. Tedin poika on loukkaantunut vakavasti. Tämä on sysäys sille, että lumipallot alkavat vieriä. Francesin elämä muuttuu kertaheitolla.

Jupiterin kuut on hieno novellikokoelma. Pidän siitä, kuinka Munro kuvailee kertomuksissa ihmisten elämää ja heidän ajatuksiaan. Novellien henkilöt ovat vailla loistetta ja kimallusta. He ovat aivan tavallisia ihmisiä omine ongelmineen. Novellien pääosassa on yleensä keski-ikäinen nainen, joka miettii suhdettaan elämänsä miehiin ja käyttäytyy ehkä hieman hupsusti. Novelleissa myös mietitään paljon sitä, kuinka elämä on heitellyt, ja olisiko jotain voinut tehdä toisin. Kirjan ilmestymisestä englanniksi on jo 35 vuotta. Siitä huolimatta kirjan novellit elävät hyvin tässäkin päivässä. Novellit ovat ajattomia ja hienoja kuvauksia yksittäisten ihmisten elämästä.

Erityiskiitokset pitää antaa kirjan kauniille kansipaperille, joka on Marko Tainan käsialaa. Kirja, jonka ulkoasu on visuaalisesti kaunis, tarttuu aina helpommin lukijan käsiin kuin tylsän tai ruman näköisen ulkoasun omaava kirja.

Kirjaa suosittelen luettavaksi, jos pidät elämänmakuisista novelleista. Kirja kuuluu myös Tammen Keltaiseen kirjastoon, joka on yleensä merkki laatukirjallisuudesta. 

Alice Munron Jupiterin kuilla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen. Kirjassa on 11 novellia, joista yksi on kaksiosainen.






2.5.2017

Teatterissa: Saikkua, kiitos!

Onko sinulla ikinä tunne, että kaikki mättää, eikä mikään naurata? Jos on, suosittelen, että varaat liput Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilaan ja näytäntöön Saikkua, kiitos! Kyseessä on esitys, joka saa taatusti vähintään hymyilemään, vaikka oikeasti uskon, että tiedossa on mahtavat röhönaurut. Saikkua, kiitos! –näytelmän ovat käsikirjoittaneet maailman hauskin stand up -koomikko Ismo Leikola ja näyttelijä Kalle Pylvänäinen, joka myös itse näyttelee näytelmässä.

Saikkua, kiitos! on hulvatonta menoa alusta loppuun saakka. Näytelmässä katsoja pääsee kurkistamaan, mitä kaikkea lääkärin vastaanotolla oikeastaan voi tapahtua. Ei pääse potilas aina helpolla. Ei todellakaan. Entä miltä kuulostaa lääkäreiden suomenmestaruuskilpailut? Maalaislääkäri vastaan Eiran yksityissairaalan plastiikkatohtori. Ja koska elämme luomuaikaa, on näytelmässä mukana myös luomulääkäri. Hyvin mielenkiintoiset ovat luomulääkärin keinot parantaa potilas. Valelääkäreistä on ollut paljon puhetta ja parkua, mutta mitä sanotte valepotilaasta? Näytelmän kulkua avittaa orkesteri Duo Aspirin, jossa on hämmentävästi kolme musisoijaa.

Kalle Pylvänäinen, Mikko Kivinen ja Ville Keskilä
Kuva © Anna Karatvuo

Näytelmän lääkäritähtinä ja välillä potilaina lavalla nähdään Pylvänäisen lisäksi Mikko Kivinen ja Ville Keskilä. Mikko Kivinen lääkärintakissa on uskomaton tapaus. Lääkäri Kivinen kuuntelee potilasta, mutta apteekkireseptin lisäksi hämmentynyt potilas saa mukaansa jotain muutakin. Nipun ruokareseptejä. Mistä ihmeestä on kyse? Ei paljasteta liikaa, ettei mene ilo näytelmän seuraamisesta, mutta nauraa sai kyyneleet silmissä ja ripsivärit poskilla. Ville Keskilä vetää suvereenisti lääkäreiden suomenmestaruuskilpailuja. Tuli tunne, että mies on ennenkin juontanut kisoja. Oli hienoa nähdä Keskilä näyttämöllä, koska ainakin allekirjoittaneelle hän on enemmänkin TV:stä tuttu. Kalle Pylvänäinen on ehkä monelle vieras nimi, mutta kyseessä on mies, joka on täysin hulvaton tapaus. Pylvänäisen heittäytyminen rooleihinsa on aivan mieletöntä. Tässä on mies miljoonine ilmeineen.

Duo Aspirin tuo näyttämölle erikoista musisointia. Näyttelijät itse tarttuvat soittimiin ja laulavat mukana. Itselleni tuli jonkinlainen takauma Lapinlahden lintuihin, ja toisaalta miksei olisi tullut. Onhan Mikko Kivinen vaikuttanut kyseisessä yhtyeessä. Lääkäreiden ja potilaiden hittibiisi taitaa olla Duo Aspirinin esittämä Seuraava. Kappale, josta tulee hyvin helposti korvamato. Löytyisiköhän näytelmän lääkäreiltä resepti korvamatoon? Oli miten oli, mutta Duo Aspirinin kappaleiden myötä tulee myös selville, että lääkärit saavat vakiopotilailtaan joululahjoiksi hyasintteja ja puutarhatonttuja.

Kalle Pylvänäinen, Mikko Kivinen ja Ville Keskilä
Kuva © Anna Karatvuo

Näytelmän lavastus on hyvin pelkistetty, mutta esitys ei paljon esineistöä ympärilleen kaipaakaan. Kyse on kuitenkin näyttelijäkolmikon verbaalisesta esiintymisestä. Saikkua, kiitos! ammentaakin voimansa nimenomaan verbaalisuudesta. Näytelmän sketsit eivät missään tapauksessa ole moneen kertaan naurettuja, vaan ne ovat uusia ja oikeasti hauskoja. Yleisö nauroi esityksen alusta alkaen näytelmän viime sekunneille asti. Välillä ihmettelin, kuinka näyttelijöiden pokka pitää, mutta ei se aina pitänytkään. Myös näyttelijöillä tuntui olevan kivaa ja pienoista repeilyä oli nähtävissä.

Saikkua, kiitos! on kiertänyt Suomea muutaman vuoden ajan. Esityksellä on ollut jo noin 40.000 katsojaa. Studio Pasilassa on vielä pari esitystä toukokuussa ja syksyllä esitykset jatkuvat. Ja jos Helsinki on liian kaukana, kannattaa pitää silmät auki, jos näytelmä tulee kotipaikkakuntasi läheisyyteen. Esitystä suosittelen esimerkiksi pikkujouluihin (tiedän, olen ajoissa, mutta enää vajaa kaksi kuukautta ja juhannus on juhlittu ja sitten voi alkaa odotella joulua). Toisaalta esitys sopii myös hyvin stressinpolkemille persoonille. Ainakin voi aivan vapaasti heittää aivot narikkaan pariksi tunniksi.

Saikkua, kiitos! sai ensi-iltansa Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa 10.2.2017.

Rooleissa: Ville Keskilä, Mikko Kivinen ja Kalle Pylvänäinen

Sovitus ja ohjaus: Otto Kanerva ja työryhmä

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista. 

PS. Näytelmälle on tulossa syksyllä 2017 jatko-osa Lisää saikkua, kiitos! Minä ainakin haluan nähdä jatko-osan, kiitos.



29.4.2017

Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Pentti Saarikosken runoutta oli lainattava, koska kirjaston runohyllyjen välissä seikkailin. Miksikö Saarikoskea? Ihan vain siksi, että on runohaaste ja siksi, että itse runoilija asui aikanaan pari vuotta kotikaupungissani 1970-luvulla. Isälläni oli tapana viedä äitienpäivänä tai jonain muuna juhlapyhänä koko perhe ulos syömään. Aika usein suuntana oli ravintola, jossa Saarikoski vietti aikaansa. Ravintolasta sai kuulemma kaupungin parhaimmat pihvit. Saarikoski taisi sen sijaan keskittyä enemmän nestemäisiin annoksiin. En nyt tiedä, oliko runoilija ikinä samaan aikaan ravintolassa, kun me siellä vierailimme, mutta jotenkin muistan jotain salaperäistä kuiskintaa äidin ja isän välillä käytävän. Mutta muisteloista itse teokseen. Mitään sen kummempia ajattelematta otin hyllystä Pentti Saarikosken Tanssiinkutsun (Otava, 1980). En edes ajatellut tai oikeastaan en tiennyt, että Tanssiinkutsu on osa Saarikosken Tiarnia-trilogiaa.

Tanssiinkutsussa vieraillaan Ruotsissa Tjörnin saarella, josta Saarikoski onkin ammentanut hienoja tunnelmakuvauksia. Saarikoski asui viimeiset elinvuotensa Ruotsissa, joten voisi sanoa runojen olevan kuvauksia Saarikosken kotiympäristöstä. Toisaalta runoissa on paljon muutakin. On arkisia asioita, mutta on myös raamatullisia viittauksia ja välillä syöksytään kauas menneisyyteen antiikin ajoille asti. Kenties Tjörnin saari on kilvoittanut runoilijaa hyvin monelta laidalta.

Runot ovat kauniita ja täynnä ajatuksia, mutta missään nimessä ne eivät ole helposti ymmärrettävissä olevia. Itse jouduin yleensä lukemaan runon useaan otteeseen, jotta sain siitä jollain lailla kiinni. Ihastuin Saarikosken rikkaaseen kieleen. Kuinka pieneen runoon saadaan mahdutettua isoja asioita taidokkaine sanakäänteineen. Toisaalta jokin aivan lyhyt runo saattaa olla hyvin näppärä, jossa on se jokin jippo.

Tanssiinkutsu on Saarikosken Tiarnia-trilogian toinen osa. Tulipa taas huomattua, etten osaa lukea trilogioita kronologisessa järjestyksessä, vaan aloitan kirjasarjan ihan sattumanvaraisesti sieltä sun täältä. En kyllä usko, että tällä sinänsä oli väliä tällaiselle tavalliselle sunnuntailukijalle, koska runoteos oli loistava ihan yksinäänkin. Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika -kirjassa kerrotaan myös Pentti Saarikoskesta. En voinut olla miettimättä runoja lukiessani, paljonko hänen vaimonsa Mia Berner vaikutti runokokoelman tai oikeastaan koko trilogian syntyyn. Eräässä runossa viitataan jonkun henkilön kriittisyyteen Saarikosken runoja kohtaan. Onko kyseessä vaimo vai kustannustoimittaja vai kenties joku kolmas osapuoli?

Pentti Saarikosken Tanssiinkutsuun kannattaa tarttua, jos haluaa hieman haastaa itseään runojen lukijana. Runot eivät päästä helpolla lukijaansa, mutta toisaalta antavat paljon.

Tyrannit olivat
ihmisiä
jotka riisuivat
ja pukivat
työskentelivät yömyöhään
siirsivät papereita
ja kansalaisia
saapuneen postin laatikosta
lähtevän postin laatikkoon

Katkelma lainattu Pentti Saarikosken Tanssiinkutsu -kirjasta. 

Pentti Saarikosken Tanssiinkutsulla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa oli yhteensä 58.



25.4.2017

Teatterissa: Arktinen hysteria

Kansallisteatterissa pyörii vielä muutaman kerran Marko Tapion romaanisarjaan perustuva Arktinen Hysteria. Kyseessä on varsin mielenkiintoinen teos. Marko Tapio oli suunnitellut kirjoittavansa neliosaisen teossarjan Suomen historiasta. Sarja jäi kuitenkin vain kaksiosaiseksi, koska Tapio ei ehtinyt elinaikanaan kirjoittaa tarinaa loppuun saakka. Sarjan loppuosa jättää erilaisille tulkinnoille ja pohdinnoille varaa hyvin laajalti, koska jokainen voi itse miettiä, kuinka tarina olisi jatkunut. Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistosta on löydetty entuudestaan tuntemattomia luonnoksia Arktisen historian kolmannesta ja neljännestä osasta, joita on hyödynnetty Kansallisteatterin esittämässä näytelmässä. Olihan tällaista esitystä siis mentävä katsomaan.

Timo Tuominen
Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri



Esitys alkaa 1960-luvulla siitä, kun insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) pelkää voimalaitoksen puolesta. Vuotava pato on murtumaisillaan ja työläiset lakkoilevat. Harryn isä Vikki (Taisto Reimaluoto) tulee sovittelemaan tilannetta, mutta hän joutuu väkivaltaisen teon uhriksi. Yksin jäävälle Harrylle jää kaksikymmentä minuuttia aikaa ratkoa ongelma odotellessaan puhelun yhdistämistä äidilleen. Katsoja syöstään Björkharryn suvun ja pienen keskisuomalaisen kyläyhteisön syövereihin. Vuosikymmenten aikana isien perintö kuormittuu yhä painavammaksi taakaksi kantaa. Kerran tapahtunut seuraa elämässä, vaikka tapahtuman henkilöt olisivat jo vuosia sitten siirtyneet ajasta iäisyyteen. Mikä hinta tästä kaikesta on maksettava?

Timo Tuominen on heittäytynyt rooliinsa raivokkaalla tavalla. Miehen mielenliikkeet näkyvät katsojille milloin kiihkeinä intohimon tunteina ja milloin tuskan kyynelten virtaamina. Taisto Reimaluoto osaa hypätä yhtäkkiä vanhemman miehen roolista leikki-ikäiseksi lapsukaiseksi. Hienoa katseltavaa. Marja Salolla on näytelmässä monta roolia. Katsojana minun piti pariin kertaan katsoa uudelleen, kun en meinannut ymmärtää, kuka on näytelmän sokea nainen. Kyllä. Kyseessä oli Marja Salo, joka pienillä vaatetuksen muutoksilla ja kasvojen ilmeillä muuntautui hetkessä kiihkomielisestä naisesta varoen kulkevaksi näkövammaiseksi naiseksi. Arktisessa hysteriassa on loistava näyttelijäkavalkadi, mutta nostan esiin vielä Heikki Pitkäsen, jonka roolisuoritukset ovat alkaneet ihastuttaa minua yhä enemmän ja enemmän. Pidän miehen tyylistä näytellä.

Annika Poijärvi ja Timo Torikka
Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri

Arktisen hysterian dramatisoinnista ovat vastanneet Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto. Mielestäni miehet ovat onnistuneet työssään hienosti. Vakavien aiheiden keskeltä löytyy pieniä asioita, jotka tuovat hymynkareen huulille. Reija Hirvikosken puvustus oli viety kullekin aikaudelle sopivaksi, vaikka vaatteet saattoivat ollakin samoja vuosikymmenestä riippumatta. Pidin myös Hirvikosken niukasta lavastuksesta. Äänisuunnittelusta vastannut Juhani Liimatainen on tuonut näyttämölle mukavaa orkesterimeininkiä. Toisinaan oli aika svengaavaa menoa.

Täytyy myöntää, että jälleen löytyi iso aukko sivistyksestäni. Oikeasti kuvittelin, että Arktinen hysteria on tämän päivän teos. Minulla eivät mitkään valot syttyneet nimen Marko Tapio kohdalla. Arktinen hysteria on jo nimenä niin moderni, ettei ihme, että tämä tyttö oli taas kerran hyvässä uskossa oman tietämyksensä suhteen. Onneksi lippukassan myyjätär sanoi, että käsiohjelmaan kannattaa tutustua ennen näytöstä. Totta tosiaan tästä oli apua. Vaikka näytelmässä hypittiin vuosikymmenestä toiseen, pääsin näytelmään nopeasti sisälle ja mielestäni se eteni hyvin loogisesti. Marko Tapion Arktista hysteria on oman aikakautensa postmodernistinen teos. Pidin näytelmässä olleesta jännitteestä ja siitä, kuinka näyttelijät ottivat katsekontaktia katsojiin.

Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Taisto Reimaluoto
Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri



Kansallisteatterin Arktinen hysteria kannattaa ehdottomasti katsastaa. Näytelmästä löytyy monia elementtejä, joita voi verrata tähän päivään. Tässä on näytelmä, joka antaa ajattelemisen aihetta.

Arktisen hysterian kantaesitys oli Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 1.3.2017.

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Ohjaus: Atro Kahiluoto
Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
Dramaturgi: Aina Bergroth
Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen
Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä 

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille.

20.4.2017

After Dark Helsinki – Motelli

Nyt oli jännää. Olin saanut kutsun After Dark Helsingin Motelliin. Eikä siis mihinkään tavalliseen motelliin, vaan kauhumotelliin. Ikäraja 18 vuotta. Kyseessä on immersiivinen kauhu- ja jännityselämys, jota ei suositella jänöhousuille eli arkajaloille. Katsoja on aktiivisesti mukana esityksessä, eikä ikinä voi tietää, mitä seuraavassa kohtauksessa tapahtuu. Perinteinen näyttämö ja katsomo puuttuvat kokonaan. Eipä ihme, että keskiviikkoinen työpäivä meni täysin omissa ajatuksissa.

Motellin tunnelma on kuin suoraan 1950-luvun hämyisyydestä. Nuhjaantuneita motellihuoneita ja hämäriä käytäviä. Motellin lavastuksen on suunnitellut Seinäjoen kaupunginteatterin lavastussuunnittelija Juho Lindström ja se todellakin toimii. Tulee väkisinkin tunne, että olet siirtynyt tästä päivästä jonnekin menneisyyteen.

Kuva © Mikko Roininen


Jos kiinnostuit aiheesta, niin Motellissa virittäydytään kauhunsekaiseen tunnelmaan kesäkuun 10. päivään saakka. Kannattaa olla nopea ja varata liput heti. Toukokuussa alkavat myös erikseen ilmoitetut englanninkieliset esitykset. Muista kuitenkin, että elämyksessä voi tulla vastaan ahdistavia tilanteita ja ahtaita tiloja. Vaatteet saattavat likaantua ja sinua saatetaan kosketella. Voi myös olla, että sinut sidotaan ja silmäsi häikäistään kirkkailla valoilla. Menet siis motelliin täysin omalla vastuullasi.

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että Motelli oli ehdottomasti kokemisen arvoinen juttu. Olin ehtinyt luoda itselleni kaikki erilaiset kauhuskenaariot, mitä en tule tekemään ja milloin esitys katkeaa minun kohdallani. On nimittäin mahdollista lopettaa leikki kesken sanomalla turvasanan. Itselleni turvasanan paikkoja olisivat olleet ainakin kiipeäminen korkealle tai oikeastaan pahempi olisi ollut laskeutuminen korkealta. Toisena syynä keskeyttämiselle olisivat olleet sähköiskut. Hui. Onneksi näitä ei motellissa ollut. Ei ainakaan ehkä.

Kuva © Elias Erävalo


Ja nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos ei halua spoilaantua ja pilata kauhuelämystä. Jatkossa on hieman paljastuksia esityksen kulusta. Laitetaan tähän vielä vaikka joku kiva symbolirivi, niin tiedät, että jatkon luet vain omalla vastuullasi.

👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿

Töistä lähtiessäni tunnen, kuinka pulssini on koholla. Jännittää. Hieman kuin hammaslääkäriin menisi, jos hammaslääkäriä pelkää ja minähän pelkään. Twitteristä bongaan, että Paljon melua teatterista -blogin Katri on menossa myös motelliin, mutta harmikseni tuntia aikaisempaan näytäntöön. On siis ryhdistäydyttävä ja otettava itseänsä niskasta kiinni. Itsehän olen leikkiin lähtenyt, joten turha arkailla.

Elämyspaikka on vielä pimennossa. On annettu ohje saapua tiettynä aikana Kulttuuritalon edustalle. Kulttuuritalolla tapaan mukavan pariskunnan, jonka kanssa seurustelen. Ilmassa on odotuksen ja jännityksen tuntua. Kun H-hetki koittaa, saamme tekstiviestin, jossa on linkki videoon, joka ohjaa perille Motelli Jalakseen. Onneksi mukana oli myös linkki tekstitiedostoon, koska hieno älytön älyluurini alkaa temppuilla heti, kun alan videota katsella. Video tai teksti, mutta tämän avulla pääsee tunnelmaan mukaan.

Motellin sisäänkäynnillä koko kuuden hengen motelliporukka ohjataan sisälle ja hissiin. Onko hississä ensimmäinen pelkokohde? Jännittää, mutta hieman myös naurattaa. Lopulta pääsemme sisään itse motelliin. Meitä pyydetään jättämään kassit, ulkovaatteet, kännykät ja kengät narikkaan. Siis kengät. Ei kai lattialla tule olemaan jotain epämiellyttävää? Saamme luettavaksemme ja allekirjoitettavaksemme vastuuvapauslomakkeet. Motellin tiukannäköinen vastaanottovirkailija luettelee meille Motelli Jalaksen sääntöjä. Tämän jälkeen on huoneiden jako, joka menee aivan sen mukaan, kuinka pelottava vastaanottovirkailija päättää huoneet jakaa. Anteeksi punahiuksinen (?) nainen. Taisin joutua miehesi kanssa samaan huoneeseen.

Kuva © Mikko Roininen

Löydettyämme huoneemme, alamme heti tutkia huoneen esineitä ja asioita, jos löytäisimme jonkin vinkin, kuinka edetä. Välillä vanhanaikainen luuripuhelin soi. Mies rohkenee vastata. Mikä vinkki on, paljonko painaa kilo höyheniä ja kilo olutta? Löytyykö vastaus tietosanakirjasta? Huoneen valot sammuilevat syttyäkseen jonkin ajan kuluttua uudelleen. Löydämme avaimen ja päätämme jättää huoneen. Päästyämme käytävälle, vastaanottovirkailija ryntää paikalle. Takaisin huoneeseen. Motellissa oli hiljaisuus alkanut. Ei kuitenkaan meidän huoneessa. Kuuluu ihmeellisiä ääniä ja koputtelua. Hermostuttaa. Lopulta saamme puhelimitse vinkin, jonka olimme jo itse asiassa oivaltaneetkin, mutta oletimme asiasta jotain aivan muuta. Pääsemme pakenemaan huoneesta.

Törmäämme naapurihuoneen naisiin ja jatkamme matkaa kvartettina. En uskalla edetä ensimmäisenä. Outo käytävä vie meidät pieneen huoneeseen, hieman kuin koirankoppiin. Kopissa ovat loput kaksi muuta motellin asukasta ja sekavaniloinen ja kuolaava Veera-koira. Emme kuitenkaan halua jäädä koirankoppiin pitkäksi aikaa. Löydämme reitin, josta riennämme eteenpäin. Veera ei uskalla seurata meitä.

Kuva © Elias Erävalo

Saavumme kidutuskammion näköiseen huoneeseen, jossa on oudon hyinen tunnelma. Päätämme ohittaa huoneen kiireesti ja jatkaa matkaa. Pelottaa, mitä seuraavan muoviverhon takaa ilmestyy. Taas valot sammuvat. Pilkkopimeään käytävään ilmestyy mies, joka ohjaa meidät tehokkaasti tönien takaisin kidutushuoneeseen. Mies valaisee kasvomme kohdevalolla ja esittäytyy. Hän on motellin johtaja. Kysyy, onko meillä jollain tavoin hauskaa ja kenen idea on ollut lähteä huoneista pois. Hän kertoo tekevänsä ilostamme lopun ja vastaanottovirkailijan kirjaavan meidät motellista ulos. Tuumasta toimeen. Mies sitoo jokaisen motellin asukkaan kädet selän taakse ja painaa meidät lattialle polvilleen. Hullu äijä. Mies hakee Veeran ja antaa koiralle ohjeet, kuinka toimia. Tarkoitus on teloittaa meidät kaasulla. Emme saa kaasunaamareita Veeran pyynnöstä huolimatta. Tapahtumien aikana olen saanut irrotettua toisen käteni vapaaksi. Olen valmiina karkaamaan. Tapahtuu jotain yllättävää ja samassa kaikki alkavat irrotella siteitä toisiaan auttaen. Veera ohjaa meidät pois  kammottavasta kidutuskaasukammiosta.

Näytelmä ei kuitenkaan vielä ole ohi. On yllättävä loppuhuipennus, jonka jälkeen pääsemme kielletylle alueelle. Jännitysnäytelmä on ohi. Ah, saamme skumppaa ensi-illan kunniaksi.

Ja kiitokset lähtevät After Dark Helsingille. Hieno ja piinaava kokemus.