29.4.2017

Pentti Saarikoski: Tanssiinkutsu

Pentti Saarikosken runoutta oli lainattava, koska kirjaston runohyllyjen välissä seikkailin. Miksikö Saarikoskea? Ihan vain siksi, että on runohaaste ja siksi, että itse runoilija asui aikanaan pari vuotta kotikaupungissani 1970-luvulla. Isälläni oli tapana viedä äitienpäivänä tai jonain muuna juhlapyhänä koko perhe ulos syömään. Aika usein suuntana oli ravintola, jossa Saarikoski vietti aikaansa. Ravintolasta sai kuulemma kaupungin parhaimmat pihvit. Saarikoski taisi sen sijaan keskittyä enemmän nestemäisiin annoksiin. En nyt tiedä, oliko runoilija ikinä samaan aikaan ravintolassa, kun me siellä vierailimme, mutta jotenkin muistan jotain salaperäistä kuiskintaa äidin ja isän välillä käytävän. Mutta muisteloista itse teokseen. Mitään sen kummempia ajattelematta otin hyllystä Pentti Saarikosken Tanssiinkutsun (Otava, 1980). En edes ajatellut tai oikeastaan en tiennyt, että Tanssiinkutsu on osa Saarikosken Tiarnia-trilogiaa.

Tanssiinkutsussa vieraillaan Ruotsissa Tjörnin saarella, josta Saarikoski onkin ammentanut hienoja tunnelmakuvauksia. Saarikoski asui viimeiset elinvuotensa Ruotsissa, joten voisi sanoa runojen olevan kuvauksia Saarikosken kotiympäristöstä. Toisaalta runoissa on paljon muutakin. On arkisia asioita, mutta on myös raamatullisia viittauksia ja välillä syöksytään kauas menneisyyteen antiikin ajoille asti. Kenties Tjörnin saari on kilvoittanut runoilijaa hyvin monelta laidalta.

Runot ovat kauniita ja täynnä ajatuksia, mutta missään nimessä ne eivät ole helposti ymmärrettävissä olevia. Itse jouduin yleensä lukemaan runon useaan otteeseen, jotta sain siitä jollain lailla kiinni. Ihastuin Saarikosken rikkaaseen kieleen. Kuinka pieneen runoon saadaan mahdutettua isoja asioita taidokkaine sanakäänteineen. Toisaalta jokin aivan lyhyt runo saattaa olla hyvin näppärä, jossa on se jokin jippo.

Tanssiinkutsu on Saarikosken Tiarnia-trilogian toinen osa. Tulipa taas huomattua, etten osaa lukea trilogioita kronologisessa järjestyksessä, vaan aloitan kirjasarjan ihan sattumanvaraisesti sieltä sun täältä. En kyllä usko, että tällä sinänsä oli väliä tällaiselle tavalliselle sunnuntailukijalle, koska runoteos oli loistava ihan yksinäänkin. Hannu Mäkelän Muistan – Otavan aika -kirjassa kerrotaan myös Pentti Saarikoskesta. En voinut olla miettimättä runoja lukiessani, paljonko hänen vaimonsa Mia Berner vaikutti runokokoelman tai oikeastaan koko trilogian syntyyn. Eräässä runossa viitataan jonkun henkilön kriittisyyteen Saarikosken runoja kohtaan. Onko kyseessä vaimo vai kustannustoimittaja vai kenties joku kolmas osapuoli?

Pentti Saarikosken Tanssiinkutsuun kannattaa tarttua, jos haluaa hieman haastaa itseään runojen lukijana. Runot eivät päästä helpolla lukijaansa, mutta toisaalta antavat paljon.

Tyrannit olivat
ihmisiä
jotka riisuivat
ja pukivat
työskentelivät yömyöhään
siirsivät papereita
ja kansalaisia
saapuneen postin laatikosta
lähtevän postin laatikkoon

Katkelma lainattu Pentti Saarikosken Tanssiinkutsu -kirjasta. 

Pentti Saarikosken Tanssiinkutsulla osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa oli yhteensä 58.



25.4.2017

Teatterissa: Arktinen hysteria

Kansallisteatterissa pyörii vielä muutaman kerran Marko Tapion romaanisarjaan perustuva Arktinen Hysteria. Kyseessä on varsin mielenkiintoinen teos. Marko Tapio oli suunnitellut kirjoittavansa neliosaisen teossarjan Suomen historiasta. Sarja jäi kuitenkin vain kaksiosaiseksi, koska Tapio ei ehtinyt elinaikanaan kirjoittaa tarinaa loppuun saakka. Sarjan loppuosa jättää erilaisille tulkinnoille ja pohdinnoille varaa hyvin laajalti, koska jokainen voi itse miettiä, kuinka tarina olisi jatkunut. Suomen Kirjallisuuden Seuran arkistosta on löydetty entuudestaan tuntemattomia luonnoksia Arktisen historian kolmannesta ja neljännestä osasta, joita on hyödynnetty Kansallisteatterin esittämässä näytelmässä. Olihan tällaista esitystä siis mentävä katsomaan.

Timo Tuominen
Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri



Esitys alkaa 1960-luvulla siitä, kun insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) pelkää voimalaitoksen puolesta. Vuotava pato on murtumaisillaan ja työläiset lakkoilevat. Harryn isä Vikki (Taisto Reimaluoto) tulee sovittelemaan tilannetta, mutta hän joutuu väkivaltaisen teon uhriksi. Yksin jäävälle Harrylle jää kaksikymmentä minuuttia aikaa ratkoa ongelma odotellessaan puhelun yhdistämistä äidilleen. Katsoja syöstään Björkharryn suvun ja pienen keskisuomalaisen kyläyhteisön syövereihin. Vuosikymmenten aikana isien perintö kuormittuu yhä painavammaksi taakaksi kantaa. Kerran tapahtunut seuraa elämässä, vaikka tapahtuman henkilöt olisivat jo vuosia sitten siirtyneet ajasta iäisyyteen. Mikä hinta tästä kaikesta on maksettava?

Timo Tuominen on heittäytynyt rooliinsa raivokkaalla tavalla. Miehen mielenliikkeet näkyvät katsojille milloin kiihkeinä intohimon tunteina ja milloin tuskan kyynelten virtaamina. Taisto Reimaluoto osaa hypätä yhtäkkiä vanhemman miehen roolista leikki-ikäiseksi lapsukaiseksi. Hienoa katseltavaa. Marja Salolla on näytelmässä monta roolia. Katsojana minun piti pariin kertaan katsoa uudelleen, kun en meinannut ymmärtää, kuka on näytelmän sokea nainen. Kyllä. Kyseessä oli Marja Salo, joka pienillä vaatetuksen muutoksilla ja kasvojen ilmeillä muuntautui hetkessä kiihkomielisestä naisesta varoen kulkevaksi näkövammaiseksi naiseksi. Arktisessa hysteriassa on loistava näyttelijäkavalkadi, mutta nostan esiin vielä Heikki Pitkäsen, jonka roolisuoritukset ovat alkaneet ihastuttaa minua yhä enemmän ja enemmän. Pidän miehen tyylistä näytellä.

Annika Poijärvi ja Timo Torikka
Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri

Arktisen hysterian dramatisoinnista ovat vastanneet Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto. Mielestäni miehet ovat onnistuneet työssään hienosti. Vakavien aiheiden keskeltä löytyy pieniä asioita, jotka tuovat hymynkareen huulille. Reija Hirvikosken puvustus oli viety kullekin aikaudelle sopivaksi, vaikka vaatteet saattoivat ollakin samoja vuosikymmenestä riippumatta. Pidin myös Hirvikosken niukasta lavastuksesta. Äänisuunnittelusta vastannut Juhani Liimatainen on tuonut näyttämölle mukavaa orkesterimeininkiä. Toisinaan oli aika svengaavaa menoa.

Täytyy myöntää, että jälleen löytyi iso aukko sivistyksestäni. Oikeasti kuvittelin, että Arktinen hysteria on tämän päivän teos. Minulla eivät mitkään valot syttyneet nimen Marko Tapio kohdalla. Arktinen hysteria on jo nimenä niin moderni, ettei ihme, että tämä tyttö oli taas kerran hyvässä uskossa oman tietämyksensä suhteen. Onneksi lippukassan myyjätär sanoi, että käsiohjelmaan kannattaa tutustua ennen näytöstä. Totta tosiaan tästä oli apua. Vaikka näytelmässä hypittiin vuosikymmenestä toiseen, pääsin näytelmään nopeasti sisälle ja mielestäni se eteni hyvin loogisesti. Marko Tapion Arktista hysteria on oman aikakautensa postmodernistinen teos. Pidin näytelmässä olleesta jännitteestä ja siitä, kuinka näyttelijät ottivat katsekontaktia katsojiin.

Heikki Pitkänen, Marja Salo ja Taisto Reimaluoto
Kuva © Sakari Viika, Kansallisteatteri



Kansallisteatterin Arktinen hysteria kannattaa ehdottomasti katsastaa. Näytelmästä löytyy monia elementtejä, joita voi verrata tähän päivään. Tässä on näytelmä, joka antaa ajattelemisen aihetta.

Arktisen hysterian kantaesitys oli Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 1.3.2017.

Rooleissa: Tarja Heinula, Petri Liski, Heikki Pitkänen, Annika Poijärvi, Taisto Reimaluoto, Marja Salo, Timo Torikka ja Timo Tuominen

Ohjaus: Atro Kahiluoto
Dramatisointi: Juha-Pekka Hotinen ja Atro Kahiluoto
Dramaturgi: Aina Bergroth
Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu: Reija Hirvikoski
Valosuunnittelu: Ville Virtanen
Äänisuunnittelu: Juhani Liimatainen
Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä 

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille.

20.4.2017

After Dark Helsinki – Motelli

Nyt oli jännää. Olin saanut kutsun After Dark Helsingin Motelliin. Eikä siis mihinkään tavalliseen motelliin, vaan kauhumotelliin. Ikäraja 18 vuotta. Kyseessä on immersiivinen kauhu- ja jännityselämys, jota ei suositella jänöhousuille eli arkajaloille. Katsoja on aktiivisesti mukana esityksessä, eikä ikinä voi tietää, mitä seuraavassa kohtauksessa tapahtuu. Perinteinen näyttämö ja katsomo puuttuvat kokonaan. Eipä ihme, että keskiviikkoinen työpäivä meni täysin omissa ajatuksissa.

Motellin tunnelma on kuin suoraan 1950-luvun hämyisyydestä. Nuhjaantuneita motellihuoneita ja hämäriä käytäviä. Motellin lavastuksen on suunnitellut Seinäjoen kaupunginteatterin lavastussuunnittelija Juho Lindström ja se todellakin toimii. Tulee väkisinkin tunne, että olet siirtynyt tästä päivästä jonnekin menneisyyteen.

Kuva © Mikko Roininen


Jos kiinnostuit aiheesta, niin Motellissa virittäydytään kauhunsekaiseen tunnelmaan kesäkuun 10. päivään saakka. Kannattaa olla nopea ja varata liput heti. Toukokuussa alkavat myös erikseen ilmoitetut englanninkieliset esitykset. Muista kuitenkin, että elämyksessä voi tulla vastaan ahdistavia tilanteita ja ahtaita tiloja. Vaatteet saattavat likaantua ja sinua saatetaan kosketella. Voi myös olla, että sinut sidotaan ja silmäsi häikäistään kirkkailla valoilla. Menet siis motelliin täysin omalla vastuullasi.

Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että Motelli oli ehdottomasti kokemisen arvoinen juttu. Olin ehtinyt luoda itselleni kaikki erilaiset kauhuskenaariot, mitä en tule tekemään ja milloin esitys katkeaa minun kohdallani. On nimittäin mahdollista lopettaa leikki kesken sanomalla turvasanan. Itselleni turvasanan paikkoja olisivat olleet ainakin kiipeäminen korkealle tai oikeastaan pahempi olisi ollut laskeutuminen korkealta. Toisena syynä keskeyttämiselle olisivat olleet sähköiskut. Hui. Onneksi näitä ei motellissa ollut. Ei ainakaan ehkä.

Kuva © Elias Erävalo


Ja nyt kannattaa lopettaa lukeminen, jos ei halua spoilaantua ja pilata kauhuelämystä. Jatkossa on hieman paljastuksia esityksen kulusta. Laitetaan tähän vielä vaikka joku kiva symbolirivi, niin tiedät, että jatkon luet vain omalla vastuullasi.

👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿👿

Töistä lähtiessäni tunnen, kuinka pulssini on koholla. Jännittää. Hieman kuin hammaslääkäriin menisi, jos hammaslääkäriä pelkää ja minähän pelkään. Twitteristä bongaan, että Paljon melua teatterista -blogin Katri on menossa myös motelliin, mutta harmikseni tuntia aikaisempaan näytäntöön. On siis ryhdistäydyttävä ja otettava itseänsä niskasta kiinni. Itsehän olen leikkiin lähtenyt, joten turha arkailla.

Elämyspaikka on vielä pimennossa. On annettu ohje saapua tiettynä aikana Kulttuuritalon edustalle. Kulttuuritalolla tapaan mukavan pariskunnan, jonka kanssa seurustelen. Ilmassa on odotuksen ja jännityksen tuntua. Kun H-hetki koittaa, saamme tekstiviestin, jossa on linkki videoon, joka ohjaa perille Motelli Jalakseen. Onneksi mukana oli myös linkki tekstitiedostoon, koska hieno älytön älyluurini alkaa temppuilla heti, kun alan videota katsella. Video tai teksti, mutta tämän avulla pääsee tunnelmaan mukaan.

Motellin sisäänkäynnillä koko kuuden hengen motelliporukka ohjataan sisälle ja hissiin. Onko hississä ensimmäinen pelkokohde? Jännittää, mutta hieman myös naurattaa. Lopulta pääsemme sisään itse motelliin. Meitä pyydetään jättämään kassit, ulkovaatteet, kännykät ja kengät narikkaan. Siis kengät. Ei kai lattialla tule olemaan jotain epämiellyttävää? Saamme luettavaksemme ja allekirjoitettavaksemme vastuuvapauslomakkeet. Motellin tiukannäköinen vastaanottovirkailija luettelee meille Motelli Jalaksen sääntöjä. Tämän jälkeen on huoneiden jako, joka menee aivan sen mukaan, kuinka pelottava vastaanottovirkailija päättää huoneet jakaa. Anteeksi punahiuksinen (?) nainen. Taisin joutua miehesi kanssa samaan huoneeseen.

Kuva © Mikko Roininen

Löydettyämme huoneemme, alamme heti tutkia huoneen esineitä ja asioita, jos löytäisimme jonkin vinkin, kuinka edetä. Välillä vanhanaikainen luuripuhelin soi. Mies rohkenee vastata. Mikä vinkki on, paljonko painaa kilo höyheniä ja kilo olutta? Löytyykö vastaus tietosanakirjasta? Huoneen valot sammuilevat syttyäkseen jonkin ajan kuluttua uudelleen. Löydämme avaimen ja päätämme jättää huoneen. Päästyämme käytävälle, vastaanottovirkailija ryntää paikalle. Takaisin huoneeseen. Motellissa oli hiljaisuus alkanut. Ei kuitenkaan meidän huoneessa. Kuuluu ihmeellisiä ääniä ja koputtelua. Hermostuttaa. Lopulta saamme puhelimitse vinkin, jonka olimme jo itse asiassa oivaltaneetkin, mutta oletimme asiasta jotain aivan muuta. Pääsemme pakenemaan huoneesta.

Törmäämme naapurihuoneen naisiin ja jatkamme matkaa kvartettina. En uskalla edetä ensimmäisenä. Outo käytävä vie meidät pieneen huoneeseen, hieman kuin koirankoppiin. Kopissa ovat loput kaksi muuta motellin asukasta ja sekavaniloinen ja kuolaava Veera-koira. Emme kuitenkaan halua jäädä koirankoppiin pitkäksi aikaa. Löydämme reitin, josta riennämme eteenpäin. Veera ei uskalla seurata meitä.

Kuva © Elias Erävalo

Saavumme kidutuskammion näköiseen huoneeseen, jossa on oudon hyinen tunnelma. Päätämme ohittaa huoneen kiireesti ja jatkaa matkaa. Pelottaa, mitä seuraavan muoviverhon takaa ilmestyy. Taas valot sammuvat. Pilkkopimeään käytävään ilmestyy mies, joka ohjaa meidät tehokkaasti tönien takaisin kidutushuoneeseen. Mies valaisee kasvomme kohdevalolla ja esittäytyy. Hän on motellin johtaja. Kysyy, onko meillä jollain tavoin hauskaa ja kenen idea on ollut lähteä huoneista pois. Hän kertoo tekevänsä ilostamme lopun ja vastaanottovirkailijan kirjaavan meidät motellista ulos. Tuumasta toimeen. Mies sitoo jokaisen motellin asukkaan kädet selän taakse ja painaa meidät lattialle polvilleen. Hullu äijä. Mies hakee Veeran ja antaa koiralle ohjeet, kuinka toimia. Tarkoitus on teloittaa meidät kaasulla. Emme saa kaasunaamareita Veeran pyynnöstä huolimatta. Tapahtumien aikana olen saanut irrotettua toisen käteni vapaaksi. Olen valmiina karkaamaan. Tapahtuu jotain yllättävää ja samassa kaikki alkavat irrotella siteitä toisiaan auttaen. Veera ohjaa meidät pois  kammottavasta kidutuskaasukammiosta.

Näytelmä ei kuitenkaan vielä ole ohi. On yllättävä loppuhuipennus, jonka jälkeen pääsemme kielletylle alueelle. Jännitysnäytelmä on ohi. Ah, saamme skumppaa ensi-illan kunniaksi.

Ja kiitokset lähtevät After Dark Helsingille. Hieno ja piinaava kokemus.


19.4.2017

Marko Annala: Värityskirja

Kyllä tätä tätiä on helppo höynäyttää. Huomasin alkukeväästä, että joka paikassa hehkutettiin Marko Annalan Värityskirjaa (Like, 2017). Ohitin jutut yleensä saman tien, koska totesin yhden pienen värityskirjan omistajana, että jäi se ensimmäisenkin kuvan värittäminen kesken, joten toista värityskirjaa en tarvitse. Sitten satuin huomaamaan Lukutoukan kulttuuriblogissa (RIP Krista) postauksen Marko Annalan Värityskirjasta. Kirja olikin jotain aivan muuta kuin olin olettanut. Oikeasti olin olettanut, että muusikko Annala on piirrellyt kuvia, joita voisi väritellä. Joo, saa nauraa aivan vapaasti.

Nyt kun olet nauranut tarpeeksi, niin on aika siirtyä vakavampiin asioihin. Värityskirja on täynnä kohtauksia Mokoman laulajan Marko Annalan elämästä. Elämänvälähdyksiä ja aika usein mustavalkoisia, mutta onneksi hieman värejäkin löytyy. Annala aloittaa kirjan värityksensä lapsuudesta. Annala on ollut koulukiusattu. Tämä on jättänyt syvät jäljet koko miehen elämään. On ollut masennusta ja ahdistuneisuutta. Pitkiä toipumisjaksoja, joiden jälkeen elämä on taas vähitellen alkanut näyttää elämisen arvoiselta. Elämässä on kuitenkin jatkuvasti pieni pelko, milloin taas tulee romahdus. Lisähuolia tulee miehen niskaan, kun lapset kasvavat. Kuinka lapset selviytyvät elämästä? Tuleeko heillä olemaan yhtä vaikeaa kuin omalla isällä?

Marko Annala osaa todellakin kirjoittaa. Kirjan teksti on rikasta ja hienoa suomen kieltä. Pidin kirjan tyylistä alusta alkaen, vaikka kirjassa rankkoja asioita käsiteltiinkin. Kirjan luvut ovat suhteellisen lyhyitä, mutta sitä napakampia. Lukijalle välittyy tunnelma herkästä miehestä. Miehestä, joka jollain keinoin on aina noussut syvimmästäkin suonsilmäkkeestä. Kirjan alussa Annala kertoo koulukiusaamiskohtauksista. Täytyy myöntää, että minulle tulivat kyyneleet silmiini. Kuinka toinen lapsi voi olla toiselle niin ilkeä ja paha kuin Annala kirjassaan kuvaa. Aivan järkyttävää luettavaa.

Kirjasta nousee esiin mielestäni kaksi teemaa yli muiden. Koulukiusaaminen ja mielenterveydelliset sairaudet. Koulukiusaaminen ei ole missään muodossa hyväksyttävää. Voisin melkein vannoa, että aika moni meistä on kokenut jonkinlaista kiusaamista kouluaikana, mutta systemaattinen ja syvältä tuleva kiusaaminen on jotain todella kammottavaa. Millaisista perheistä koulukiusaajat tulevat? Kuinka paha olo koulukiusaajalla voi olla, että hän syyllistyy todella kuvottaviin tekoihin? Ei voi ymmärtää. Ei voi ymmärtää myöskään sitä, että vielä tänä päivänäkin koulukiusaamiselta saatetaan sulkea silmät ja korvat. En vain hyväksy. En.

Mielenhäiriöön sairastuminen on vakava paikka. En ota kantaa siihen, johtuuko Annalan mielenhäiriöt koulukiusaamistaustoista vai ovatko monen yhtälön summia. Mielenterveydelliset sairaudet ovat lisääntyneet järkyttävästi. Varmasti lähes jokaisella on lähipiirissä henkilö, jolla on mielenterveydellisiä ongelmia. Itse heräsin asiaan viime syksynä, kun olin polttamassa itseäni loppuun. Onneksi työpaikkalääkäri ymmärsi ongelman ja puuttui siihen oikealla hetkellä. Selvisin säikähdyksellä, vaikka toipuminen veikin useamman kuukauden. Nyt osaan kuunnella itseäni hieman paremmin. Huomaan, että pieni alavireisyys on alkupotku masentuneisuudelle ja sitä kautta vakavammille ongelmille. Itselläni tämä on merkki siitä, että nyt täytyy pysähtyä ja levätä kunnolla. En ole asiantuntija, enkä tiedä, kuinka nämä asiat muilla menevät. Olen kuitenkin sitä mieltä, että nykypäivän hektinen elämä on suurin syy mielenterveydellisiin ongelmiin. Koko ajan pitäisi olla jotenkin esillä ja läsnä. Oikeasti ihminen tarvitsee omaa tilaa ja omaa aikaa ja hiljaisuutta. Siis oikeasti hiljaisuutta. 

Marko Annalan Värityskirjaa uskallan suositella kaikille. Rehellinen kirja suomalaisen miehen elämästä. Itse toivon, ettei tämä jäänyt Annalan viimeiseksi kirjaksi, koska mies kirjoittaa niin hienosti.



11.4.2017

Fausto Brizzi: 100 onnen päivää

Lukupiiri on siitä hauska juttu, että tulee tartuttua kirjoihin, joihin ei muuten tarttuisi. Lukupiirin viimeisin aluevaltaus oli Fausto Brizzin 100 onnen päivää (Gummerus, 2016), jota tuskin olisin lukenut ilman lukupiiriä. Kirjan italiankielinen alkuteos Cento giorni di felicità on ilmestynyt vuonna 2013 eli suhteellisen tuoreesta kirjasta on kyse. Kirjan on suomentanut Lotta Toivanen.

Lucion 40-vuotissyntymäpäivä lähestyy. Miehen elämä on kaikkea muuta kuin mallillaan. Hän on jäänyt kiinni syrjähypystä, jonka seurauksena vaimo Paola on päättänyt heittää miehen ulkoruokintaan. Lucio majailee appiukkonsa konditorian takahuoneessa ja yrittää saada asiansa järjestykseen. Koska elämä ei kuitenkaan aina mene kuten toivoisi, joutuu Lucio vastaanottamaan huonoja uutisia. Mies on käynyt lääkärissä pitkittyneiden vatsavaivojen takia. Lääkärin diagnoosi on hyvin epämieluisa. Lääkäri antaa Luciolle suhteellisen normaaleja elinpäiviä kolmisen kuukautta. Tämän jälkeen alkaa terminaalivaihe. Lucio päättää tehdä viimeisistä sadasta päivästään onnellisia. Hän haluaa nauttia appiukkonsa tuoreista munkkirinkilöistä ja seikkailla ystäviensä kanssa. Ensimmäinen ja tärkein tehtävä on kuitenkin saada Paola antamaan anteeksi.

Brizzin kirjoitustyylistä eivät kaikki lukupiiriläiset pitäneet. Osaa ärsytti rupatteleva sävy ja kommentoiva tapa. Itse pidin kirjaa helppolukuisena. Ei tarvinnut miettiä lukemaansa, vaikka vakavasta aiheesta pohjimmiltaan olikin kyse. Kirjassa oli sopivasti myös huumoria.

Lukupiirissä 100 onnen päivää aiheutti myös ristiriitaisia tunteita. Osaa lukijoista ihmetytti, kuinka Lucio jaksoi lähteä perheensä kanssa matkalle, vaikka oli vakavasti sairaana. Toisaalta hattua nostettiin sille, että Lucio oli rohkea ja irtisanoutui työpaikastaan elääkseen loppuelämänsä täysillä. Paolan käytöstä hieman kritisoitiin, mutta toisaalta Brizzi on Paolan avulla pitänyt hienosti kirjan juonen kulkua yllä ja saanut lukijan koukutettua lukemaansa. Keskenhän kirjaa ei voinut jättää, koska olisi jäänyt häiritsemään, kuinka lopussa käy.

Lukupiiriläiset löysivät kirjasta paljon viehättäviä piirteitä, vaikka kirjan teema onkin pohjimmiltaan traaginen. Juttutupa (eikä nyt puhuta Helsingin Hakaniemessä sijaitsevasta ravitsemusliikkeestä) pitäisi olla jokaisessa kylässä. Mahtava olohuone, johon kuka vain juttuseuraa kaipaava voisi poiketa. Lucion ja Paolan lapsilleen kerrotut tarinat, joissa historiaa venytettiin sopivassa määrin ilahduttivat lukupiiriläisiä. Lasten syntymäpäivälahjat, jotka Lucio valtuutti ystävänsä Umberton antamaan heille tulevaisuudessa. Niissä lahjoissa, jos joissakin, oli käytetty mielikuvitusta.

Fausto Brizzin 100 onnen päivää asettaa lukijalle monia kysymyksiä eutanasian ympäriltä. Ensimmäisenä tulee jälleen kerran mieleen, onko ihmisellä oikeus päättää päivänsä, jos toivetta parantumisesta ei ole? Onko oikein jättää kertomatta eutanasiasta lapsille? Onko ihminen itsekäs, kun katsoo, että kuolema on ainoa vaihtoehto tilanteessa, jossa ei ole parantumisen mahdollisuutta? Vai onko itsekästä, jos perhe, sukulaiset ja ystävät suhtautuvat eutanasiaan kieltävästi ja yrittävät tehdä kaikkensa, ettei rakas henkilö päätyisi lopulliseen tekoon?

100 onnen päivää kannattaa lukea, jos pitää kirjoista, joissa nenäliinapaketti täytyy olla käden ulottuvilla. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3+ (asteikko 1-5).






6.4.2017

Koko Hubara: Ruskeat tytöt

Helmikuun Kirja vieköön! -illassa oli minulle entuudestaan tuntematon nainen keskustelemassa illan teemasta, kuinka näkymätön tuodaan näkyväksi. Nainen oli Koko Hubara, jolta ilmestyi vastikään esikoisteos Ruskeat tytöt (Like, 2017). Kirjallisuusillan innoittamana laitoin kirjan varaukseen ja sainkin sen luettavakseni heti, kun kirja kirjaston kokoelmiin saapui. Nyt pitäisi kenties pyytää kirjailijalta anteeksi, koska en hänestä ollut aiemmin kuullut, mutta ei hänkään taatusti ole ollut minusta tietoinen.

Ruskeat tytöt on esseekokoelma, joka pohjautuu Hubaran samannimiseen blogiin Ruskeat tytöt. Hubara on kirjoittanut kirjan ruskeille tytöille. Kirjan rodullistamisesta ja siitä, kuinka ruskea tyttö ei ikinä ole samanveroinen valkoisen kanssa. Ruskea tyttö saa osakseen aina ihmettelyä. Kysymyksiä, mistä olet kotoisin ja mitä kieltä puhut, vaikka ruskea tyttö olisi syntynyt Suomessa, kuten Hubara itse on. Ruskeita tyttöjä pilkataan ja ivataan aivan kuin se olisi sallittua. Ruskeiden tyttöjen on vaikea saada töitä. Koulutusvaihtoehdoksi ehdotetaan ensimmäisenä lähihoitajaa. Lähihoitaja on hieno ammatti, mutta eivät kaikki vain sovellu hoitoalalle. Eivät kaikki ruskeat tytötkään. Entä kun ruskea tyttö joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi? Onko se hyväksytympää kuin valkoisen tytön joutuminen samaisen törkeyden maalitauluksi?

Koko Hubaran Ruskeat tytöt on voimakas ja ravisteleva teos. Itselläni kirjan alussa sivut kääntyilivät tiuhaan tahtiin ja lukuvauhti oli melkoinen, mutta sitten tapahtui jotain. En tiedä, olisiko lukemisessa pitänyt pitää välillä hieman taukoa. Kirjan loppupuolella alkoi puuduttaa ja oli jo hieman paatoksellinen olo. Hubara tykittää tekstiä täydeltä laidalta. Valkoinen ihminen ei kenties ikinä voi ymmärtää täysin, miltä ruskeista tytöistä tuntuu, vaikka kuinka yrittäisi. Ei ole mahdollisuutta päästä samaan tunnetilaan kuin ruskeat tytöt. Toisaalta voin ehkä hieman verrata ruskeiden tyttöjen saamaa kohtelua koulukiusaamiseen pahimmillaan. Aina silmätikkuna, kenellekään kelpaamattomana, jos karkeasti asian kärjistän. Ei se aina ole lottovoitto syntyä Suomeen. Ainakaan, jos ihonvärisi ei istu perussuomalaiseen kalpeuteen.

Ruskeat tytöt käsittelevät ruskeiden tyttöjen ongelmia Hubaran oman kokemuksen kautta. Hubara kirjoittaa esimerkiksi siitä, kuinka ruskeita tyttöjä syrjitään journalistisilla työmarkkinoilla. Täytyy kyllä tähän ihan puolustukseksi kirjoittaa, että on valkoisillakin, viittäkymmentä ikävuotta lähestyvillä ja tätä vanhemmilla naisilla ongelmia työmarkkinoilla. Kenellekään et enää kelpaa, koska olet vanha, vaikka eläkeikään olisi ties kuinka pitkä aika ja työkokemustakin olisi vaikka muille jakaa. On siis vain yritettävä pitää nykyinen työpaikka, jos sellainen on. Myönnettäköön, että olen kuullut yhdestä tai kahdesta poikkeustapauksesta.

Hubaran teksti on pääosin taitavaa ja hienoa suomen kieltä. Paikoin on käytetty hieman liian vaikeaselkoisia vierassanoja, jotka eivät välttämättä kaikille lukijoille heti avaudu. Vierassanoilla en tarkoita tässä yhteydessä englantia ja hepreaa, vaan niitä vaikeita sanoja, joiden virallista nimeä en nyt vain tässä yhteydessä muista, vaikka kuinka yritän muistionkaloitani kaivella. Vai onko ne nimeltään vain vierassanoja? Ja nyt joku kysyy, siis mitä? Esimerkiksi ksenofobinen. En usko, kaikki heti tietävät, mitä sana tarkoittaa. Toisaalta tekstissä näkyy se, että Hubara on korkeasti koulutettu nainen vai pitäisikö sanoa tyttö.

Koko Hubaran lapsuudenkuvaukset ovat tarkkoja ja kaikesta huolimatta osin hauskojakin. Itsekin olen nuorena tyttönä etsinyt kartasta Urho Kekkosen katua. En kylläkään musiikkikaupan vuoksi, vaan Tavastian vuoksi. Kampaajakohtaus oli järkyttävää luettavaa. En ymmärrä, kuinka kampaaja edes pystyi käyttäytymään siten, kuten Hubara kirjassaan kertoo. Hävytöntä ja ammattitaidotonta käytöstä. En hyväksy. Kirjan ehdottomasti koskettavin osuus oli Koko Hubaran kirjoitus omalle tyttärelleen. Ihastuin. 

Koko Hubaran Ruskeat tytöt kannattaa lukea, vaikkei olisikaan ruskea tyttö ja vaikkei olisi edes tyttö. Uskon, että kirja avaa lukijoiden silmät. Voi kun me valkoiset osaisimme olla suvaitsevaisempia ja tahdikkaimpia. 



2.4.2017

Jyri Hokkinen: Hammurabin hengessä

Sain mukavan yhteydenoton, kun Jyri Hokkinen alias Hogane otti minuun yhteyttä. Häneltä oli ilmestynyt uusi kirja Hammurabin hengessä (Hogane Publishing, 2017) ja hän kysyi, haluaisinko kirjan luettavakseni. Tokihan minä halusin, koska olin lukenut Rypsisateenkin, joka on trilogian ensimmäinen osa. Kiitokset kirjasta lähtevät siis itse kirjailijalle. Paikalliset kirjastot eivät olleet aikoinaan hankkineet Rypsisadetta kokoelmiinsa, joten oli aivan pakko tarkastaa, mikä on tilanne Hammurabin hengessä kanssa. Hurraahuutoja! Oma kotikirjasto odottaa peräti yhtä kappaletta kokoelmiinsa. Jotain edistystä on tapahtunut.

Hammurabin hengessä jatkaa siitä, mihin Rypsisateessa jäätiin. Foka saa koiransa takaisin, mutta suhde rikospoliisina työskentelevään Miian takkuillee. Miia tutkii pizzeriassa tapahtunutta rikosta, johon Foka on sotkenut näppinsä enemmän kuin perusteellisesti. Miia ei tunnu huomaavan Fokan etääntymistä, mutta hyväksyy työkiireidensä keskellä sen, että Foka viettää enemmän aikaa mökillä. Leku, jolla on ollut suhteita pizzerian omistajaan Rami Temoseen, on häipynyt omille teilleen Kööpenhaminaan. Miehellä ei ole repussaan aivan puhtaita jauhoja, ja niinpä hän joutuu Kööpenhaminan yössä kolkatuksi. Lekun palatessa Suomeen, joutuu hän keskelle kidnappaustilannetta. Kekseliäs mies on kekseliäs, ja keinoja kaihtamatta vapautuu nappaajansa kynsistä. Ei mene pitkään, kun miehellä alkaa olla hieman kuumat paikat, joten on aika jättää Suomi, mutta sitä ennen tarvitaan kahisevaa. Lekulla on sisäpiiritietoa Fokan sekaantumisesta pizzerian tapahtumiin, joten mikä onkaan parempi keino saada rahaa kuin kiristys. Mutta miten tähän kaikkeen liittyy Moskovan alamaailma?

Nyt täytyy sanoa, että tykkäsin, tykkäsin ja tykkäsin. Pidin siitä, kuinka kirjassa päähenkilöksi nousi Leku. Mielenkiintoinen ja jollain lailla huvittava tapaus, vaikkakin hyvin arvaamaton. Fokalle on toki kirjassa oma paikkansa ja mielenkiintoiseksi tämän tekee se, kuinka trilogian viimeinen osa etenee. Pidin myös siitä, millä tavoin Fokan etääntyminen Miiasta kerrottiin. Oli todella realistisesti kuvattu. Kiinnostaa myös tietää, kuinka Miian tutkimukset uuden tai oikeastaan vanhan tapauksen kanssa etenevät ja kuinka ne yhtyvät kaikkeen muuhun.

Mielestäni kirjassa näkyy myös Hokkisen kehittyminen kirjailijana. Tekstiä on helppo lukea ja kertomus etenee loogisesti. Hieman mietin sitä, kuinka helppo lukijan on päästä mukaan tarinaan, jos ei ole lukenut Rypsisadetta. Voi olla, että paikoitellen voi olla hankala tietää ja ymmärtää asioiden taustoja, jos ei ole lukenut trilogian ensimmäistä osaa. Hammurabin hengessä -kirjassa on paljon tapahtumia, eikä ainakaan allekirjoittaneella tullut tylsää hetkeä kirjan kanssa. Pidin myös siitä, kuinka yllättävä loppukohtaus oli.

Jyri Hokkisen Hammurabin hengessä -kirjaa suosittelen dekkareiden ystäville ja henkilöille, jotka uskaltavat ottaa käteensä hieman tuntemattomamman tekijän kirjan käteensä. 

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Jyri Hokkisen Hammurabin hengessä menee luokkaan Ö. Ihan wapaawalintainen kirja!



31.3.2017

Vauhtimimmi

Nyt pitkästä aikaa ihan jotain muuta kuin teatteria tai kirjoja. Olin Herra Karvajalan kanssa ulkoilemassa. Taloyhtiön parkkipaikalle ajoi auto, josta nousi mies. Sen verran katsoin, että tutun näköinen mies, mutta ei kuitenkaan minun henkilökohtainen tuttu. Samassa autosta alkoi kuulua kiljuntaa. Mies sanoi rauhallisesti, että olen tässä, odota hetki. Tässä vaiheessa Herra Karvajalka päätti, ettei voisi vähempää kiinnostaa. Kissa lähti laskeutumaan rinnettä alas ja minä perässä.

Seuraavaksi kuulin parkkipaikalta pienen tytön selitystä ja puheen porinaa. En kiinnittänyt asiaan enempää huomiota, vaan keskityin kissaan. Kuulin, kuinka tyttö huusi miehelle, että hän menee hiekkalaatikolle. Jossain vaiheessa näin sivusilmällä tytön leikkivän hiekkalaatikolla. Herra Karvajalka puolestaan keskittyi rinteessä hiirijahtiin ja minä selasin Facebookia, koska ulkoilukirja jäi kotiin.


Hetken kuluttua mies huusi parkkipaikalta hieman huolestuneena, missä sinä olet, hei mihin hävisit. Takaani kuului tytön ääni ja vastaus: ”Olen täällä!” Tyttö kipusi rinnettä pitkin kohti minua ja Herra Karvajalkaa. Kissa ei tietysti tykännyt tunkeilijasta, vaan kipusi ylemmäs ja minä yritin rauhoittaa kissaa, että nyt ihan rauhallisesti, annetaan tytön silittää sinua. Tyttö kipusi perässämme ja kysyi, kuinka ihmeessä olemme päässeet sinne ylös. En oikein edes osannut vastata mitään, koska normihommaa meille kiipeilijöille. Kysyin tytöltä, haluaako silittää kissaa. Tietenkin halusi, mutta sanoi, että kädet ovat hiekassa (fiksu tyttö!). Neuvoin, kuinka käsiä yhteen taputtelemalla hiekat saattaisivat irrota, kuten irtosivatkin. Tämän jälkeen tyttö silitti Herra Karvajalkaa, joka alistui kohtaloonsa ja oli nätisti. Neuvoin tyttöä, kuinka pääsee parhaiten takaisin parkkipaikalle miehen luokse. Vielä piti esitellä vaaleanpunaiset bling bling kumpparit (minäkin tahdon sellaiset), jonka jälkeen raporttia antamaan miehelle.


Jatkoimme kissan kanssa ulkoilua. Ihana ilma ja kissakin näytti nauttivan pitkästä aikaa ulkoilmasta. Sitten näin, että tyttö kipusi taas rinnettä ylös. Kysyin, haluaako hän vielä silittää kissaa. Ei kuulemma halunnut, vaan etsi kakulleen tikkua ja pyysi tulemaan katsomaan kakkua. Herra Karvajalka ei ollut samaa mieltä. Hän päätti, että nyt riitti ja tämä herra lähtee kotiin. Mitä teki tyttö? Lähti seuraamaan meitä. Selitin tytölle, että menemme nyt kissan kanssa kotiimme. Tyttö vastasi, että minäkin tulen teille. Sanoin, että et kai sinä nyt voi tulla meille, koska saatatte kohta lähteä. Mies oli koko ajan parkkipaikalla lataamassa akkua toisesta autosta toiseen. Tyttö ei kuitenkaan tyytynyt sanomiisini, vaan alkoi inttää janoaan. Kysyin, joisiko hän lasin vettä. ”Joo”, hän vastasi.


Pääsimme terassillemme. Parkkipaikalta näkyy terassillemme, joten oletin miehen näkevän, että tyttö seurasi minua ja Herra Karvajalkaa. Mies, joka täällä asuu, avasi terassin oven. Sanoin hänelle, tuotko tytölle lasin vettä. Tyttö meinasi koko ajan tunkea sisään. Pyysin odottamaan terassillamme. Vesi tuli juotua ja sanoin, että nyt sinun täytyy varmasti mennä takaisin. Mitä vielä. Pissahätä. Enhän minä nyt voi tyrkätä pientä, alle kouluikäistä tyttöä pois, jos pissattaa. Sanoin, että hyvä on, tule käymään pissalla. Sanoin, että kengät täytyy ottaa pois. Ennen kuin huomasinkaan, oli tyttö riisunut takin, pipon ja collegetakin. Oho. Ei tässä näin pitänyt todellakaan käydä.


Ohjasin tytön vessaan ja menin itse mukaan, jos tyttö tarvitsisi apua. Mitä tekee Herra Karvajalka? Tunkee mukaan kylpyhuoneeseen ja maukuu selvästi mustasukkaisena. Meillä ei ole lähipiirissä tämän ikäisiä pikkulapsia ja kissan kokemukset pikkulapsista ovat syntyneet vain tilanteissa, joissa joku lapsi on ulkoilutustilanteessa halunnut silittää kissaa. Tyttö hoiti tarpeensa, jonka jälkeen sanoin, että nyt puetaan ja mennään ulos. Kysyin myös, onko mies hänen isänsä. Ei kuulemma ollut, vaan pappa. Tyttö ei ollut halukas lähtemään minnekään. Oli kylmä ja palelsi ja kenties kissan lukuisat lelutkin kiinnostivat tyttöä. Olin kuitenkin tiukkana ja sanoin, että nyt puetaan, että sinua saatetaan jo etsiä.


Puin tytölle collegetakin ja ulkovaatteet. Sanoin, että lähdemme vielä kissankin kanssa ulos. Ohjatessani tytön ulos asunnostamme pappa jo tyttöä kaipasikin. Tyttö ei kauheasti pappaa kuunnellut. Selitti vain, että hän kävi tädin luona pissalla. Pappa totesi siihen, että olisithan sinä voinut mennä mummillekin. Mummi on käsittääkseni isomummi, joka asuu samassa rapussa kuin me. Tyttö vain totesi viileästi, että halusi mennä tädin luokse. Pappa sanoi tytölle, että nyt mennään. Vastaus oli, ettei mennä, koska täti tulee katsomaan kakkua.


Lähdin sitten tytön perään ja kerroin miehelle, että tyttö kävi juomassa lasin vettä ja pissalla. Mies totesi siihen, että hirvittävä papan juoksuttaja ja olisi voinut mennä mummin luoksekin pissalle. Kuitenkin myös kiitti lämpimästi, kun olin huolehtinut työstä. Eipä tuossa nyt kauheasti vaivaa ollut, mutta kun nykyään heti miettii, epäileekö joku jotain kamalaa. Olisi tietysti pitänyt yrittää ohjata tyttö heti pappansa luokse, mutta kun se on hieman hankalaa, kun samaan aikaan yrität sooloilla kissan kanssa. 

Oli kyllä melkoinen vauhtimimmi tämän tädin perjantai-illassa. Ja se kakku oli hieno.



29.3.2017

Teatterissa: Macbeth

Bloggariklubin Shakespeare-ilta -postauksessa kerroin, että keskustelun jälkeen ilta huipentui Kansallisteatterin Macbeth -näytelmään. Itselläni ei ollut näytelmän suhteen mitään ennakko-odotuksia, vaan menin aistit avoimina katsomaan William Shakespearen arviolta vuonna 1606 kirjoittamaa tragediaa The Tragedy of Macbeth. Luultavasti tämä oli hyvä asia, koska koin esityksen voimakkaana kokemuksena.

Palatessaan voittoisalta sotareissulta Macbeth (Antti Luusuaniemi) saa kuulla noitien ennustuksen, että hän olisi tuleva Skotlannin kuningas. Ajatus kuninkuudesta alkaa elää Macbethin päässä omaa elämäänsä. Hallitseva kuningas Duncan (Esko Salminen) palkitsee Macbethin sota-ansioista, mutta Macbeth janoaa enemmän ja hänen vaimonsa Lady Macbeth (Katariina Kaitue) vielä enemmän. Valtaa janoava pariskunta päättää saada haluamansa murhan avulla. Ajatuksista tekoihin ja Duncan pois päiviltä. Macbeth saa kruunun päähänsä, mutta mitä tapahtuu tämän jälkeen? Onko elämä pelkkää ruusuilla tanssimista? Ei. Macbethin mieli alkaa oireilla yhä pahemmin ja pahemmin. Mies on hermoraunio. Hän näkee näkyjä, hikoilee ja pelkää.

Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri



Antti Luusuaniemi ja Katariina Kaitue Macbethin pariskuntana vaikutti mielestäni alusta lähtien siltä, että Kaitue määrää avioliiton tahdin. Vaikka Luusuaniemi Macbethina olikin kunnianhimoinen ja janosi valtaa, oli Kaitue Lady Macbethin upeissa asuissa hirviömäinen ja mielipuolinen nainen. Kylmä ja laskelmoiva. Luusuaniemelle täytyy kyllä antaa täydet pisteet siitä, kuinka vahvasti hän esitti hermorauniota. Ja Esko Salminen. En edes tiedä, kuinka häntä voisin ylistää. Salminen on yksinkertaisesti mahtava. The King. Pidin myös Seppo Pääkkösestä komentaja Banquon roolissa. Pääkkönen vakuuttaa ammattitaidollaan joka kerta enemmän ja enemmän.

Se, mitä ihmettelin jälleen kerran, miksi naisia oli puettu miesten rooleihin? Vaikka naiset Fanni Noroila Malcolmina, Pihla Maalismaa Seytonina ja Karin Pacius lordi Lennoxina ihan hyvät roolisuoritukset vetivätkin, onko tämä jonkin sortin teatterimuotia, että laitetaan naiset miehiksi. Tietyntyyppisissä esityksissä tällainen sukupuolilla leikittely on mielestäni ihan hauskaa ja paikallaankin, mutta ei Shakespearen Macbethissa. Ehkä olen tässä suhteessa hieman vanhoillinen.

Esko Salminen
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri


Kansallisteatterin Macbethin suomennos ja sovitus on Eva Buchwaldin ja Janne Reinikaisen käsialaa. Näytelmä on tuotu hienosti nykyaikaan. Janne Reinikainen on myös ohjannut näytelmän, ja voisin sanoa ja sanonkin, että Macbeth on Reinikaisen näköinen näytelmä. Max Wikströmin valosuunnittelulle ja Kati Lukan lavastukselle on annettava erikoiskiitokset. Tykkäsin. Näytelmää oli elävöitetty videoilla, joilla oli näytelmässä syvempikin merkitys, jos olisi vain ehtinyt lukea käsiohjelman ennen näytöstä. Pidin etenkin niin sanotuista videoverhoista. Niin, ja videosuunnittelusta on vastannut Henna-Riikka Halonen. Esityksessä oli myös paljon elävää musiikkia muusikko Joakim ”Jusu” Berghällin esittämänä. Hienoa kuunneltavaa ja katseltavaa.

Tero Koponen, Antti Luusuaniemi ja Fanni Noroila
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri



Esitys kesti lähes kolme tuntia. Itse jaksoin nauttia esityksestä aivan loppumetreille saakka. Viimeiset viisi minuuttia olivat hieman tahmeat, mutta saattoi johtua omasta väsymyksestä tai muun yleisön liikehdinnästä. Jos ei pelkää modernia toteutusta, kannattaa Kansallisteatterin Macbeth ilman muuta katsastaa. Uskon kyllä, että esitys jakaa mielipiteitä. Perinteisen Shakespearen ihannoijat eivät välttämättä ilahdu näin modernista versiosta.

Macbethin ensi-ilta oli Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä 8.3.2017.

Rooleissa: Katariina Kaitue, Tero Koponen, Sonja Kuittinen, Antti Luusuaniemi, Pihla Maalismaa, Fanni Noroila, Karin Pacius, Seppo Pääkkönen, Esko Salminen ja Timo Kalliokoski/Elmeri Ylä-Rautio

Muusikko: Joakim ”Jusu” Berghäll

Ohjaus: Janne Reinikainen
Suomennos ja sovitus: Eva Buchwald ja Janne Reinikainen
Dramaturgi: Eva Buchwald
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Tarja Simonen
Valosuunnittelu: Max Wikström
Musiikki ja äänisuunnittelu: Timo Hietala
Videosuunnittelu: Henna-Riikka Halonen, Vesiemme äärellä/Jaakko Nikkilä
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille ja Bloggariklubille hienosta illasta.


26.3.2017

Jemina – The Great American Show

Vihdoin ja viimein saapui SE päivä, kun Team Jemina pääsi seuraamaan Helsingin Kaupunginteatterin Helsinki Dance Companyn ja Zodiak – Uuden tanssin keskuksen yhteistuotantona tehtyä Jemina – The Great American Show'ta. Team Jeminahan on saanut olla seuraamassa produktiota joulukuusta 2016 lähtien, joten itseoikeutetusti olimme myös perjantai-illan VIP-vieraita. Pöydässä meitä odottivat pinkit Jemina-drinksut, jotka oli koristeltu vaahtokarkeilla. Hiemanko tunsimme itsemme pöyhkeiksi ja ylitsevertaisiksi sisäpiiriläisiksi.

Ja nyt jos joku ihmettelee, että voihan kuka vain tilata väliajalle juotavaa, niin Seis, Halt, Stop! Jemina – The Great American Show esitetään Kaapelitehtaan Pannuhallissa ja tilaisuus on K18. Itse esitys, joka on sekoitus tanssia, teatteria, drag showta ja trashiä, on sijoitettu baarialueelle siten, että yleisö istuu pöydissä juomalasien kanssa (suotavaa on, ettei pöydissä näy tyhjiä laseja) ja esityslavat ovat Pannuhallin sivuilla sekä keskellä olevalla catwalk-tyylisellä suoralla.

Jyrki Karttunen
Kuva © Marko Mäkinen

Ennen varsinaista esitystä oli mahdollisuus kuunnella teosalustus, joka olikin varsin mielenkiintoinen ja kenties auttoi ymmärtämään esitystä hieman syvemmin. Alustuksessa viitattiin esimerkiksi Walt Disneyn tuotantoon, joka on mediaympäristön tärkein vientituote. Disneyn elokuvia myydään usein seikkailuelokuvina, mutta ne sisältävät kuitenkin suuria asioita, kuten rakkaus. Disneyn tuotannon ja lelujen avulla pystytään ohjaamaan lasten sukupuolikäsitteitä. Esimerkkinä mainittakoon isosilmäiset ja hoikkauumaiset prinsessat. Kukapa pikkutyttö ei tällainen prinsessa haluaisi olla? Jemina – The Great American Show tuo näitä asioita sarkastisesti näyttämölle. Toisaalta esityksessä oman ironia- ja sarkasmiosansa saavat jatkokertomukset, avioliitto ja yhdessä tanssiminen. Teosalustus oli kertaluonteinen eli sitä ei ole ennen muita esityskertoja. Toisaalta, perjantaina 31.3.2017, on esityksen jälkeen taiteilijatapaaminen. Se on varmasti huikea juttu sekin.

Jemina – The Great American Show’ssa on turvatarkastus juuri ennen esitystä. Osa yleisöstä joutui tiukannäköisten turvatarkastajien kohteeksi. Etenkin naispuoliset turvatarkastajat olivat melkoisen pelottavan näköisiä. Näille naisille ei kannata ryppyillä. Perjantainen yleisö suoritti turvatarkastuksen tyylipuhtaasti läpi. En tiedä, mitä olisi tapahtunut, jos turvatarkastajat olisivat löytäneet jotain kiellettyä. Olkaa siis kiltisti ja puhtailla mielin, kun menette Pannuhallille Jeminaa katsomaan.

Kuva © Marko Mäkinen



Mitä illan show’ssa sitten tapahtuu? Ensinnäkin se, että kimalteleva Jemina on taipunut moneksi. Jyrki Karttunen ei todellakaan ollut illan ainoa Jemina, jos niin kuvittelitte. Vai kävikös sille Jeminalle jotain ihan siinä esityksen alkumetreillä? Joka tapauksessa esitys alkaa parodioida stereotypioita heti turvatarkastuksen jälkeen. Pirteät cheerleaderit pienissä asuissaan. Häikäisevä Pirkko-Jemina saluunassa räkäisten ja kännisten örveltäjien kähminnän kohteena. Pikkutytöt pienissä karamellivärisissä pikku-pikku-mekoissaan. Ammustehtaan väsyneen näköiset naiset ihannoimassa rohkeaa ja erilaista Jeminaa. Kohahduttava muotinäytös kevään viimeisimmästä huippumuodista. Elävä puu, joka ei muuten ollut kimmeltävä, kuten avointen harjoitusten jälkeen toivoin, vaan hyvin riisuttu, mutta koskettava ja kaunis. Ja Sebastian. Aivan tajuton tapaus, jolle voisi luoda vaikka oman televisio-ohjelman. Voiko Sebastian viedä Jeminan paikan?

Kuva © Marko Mäkinen



Itse esitys oli mahtava ja hauska. Esitys koostui pienistä irrallisista kohtauksista, jotka kuitenkin yhdistettiin toisiinsa hienoilla säikeillä ja/tai välispiikeillä. Naiset esiintyivät välillä miehekkäästi miehinä ja miehet naisellisissa hepeneissä, mutta se ei menoa haitannut. Eikä Jemina olisi Jemina, jos tällaista sekoittamista ei tapahtuisi. Tanssiesitykset olivat huikaisevan taidokkaita. En voinut myöskään olla ihailematta tanssijoiden ilmeitä esityksen aikana. Täytyy myöntää, ettei tanssi todellakaan ole pelkkää tanssia, vaan siinä vaaditaan esittäjältä paljon muutakin. Mielettömiä monilahjakkuuksia tuntuvat olevan. Yksityiskohtana mainittakoon myös se, kuinka sutjakkaasti esiintyjät vaihtoivat vaatteita ja niitä loistokkaita esiintymisasuja oli hirmuinen määrä. Yhteensä noin 130 kappaletta. Kun esityksen oli katsonut loppuun saakka, löytyi esityksestä tarina, joka oli jollain lailla toivoa antava, vaikka esityksessä paljon ironiaa ja satiiria viljeltiinkin.

Esityksen jälkeen Team Jeminalla oli ilo ja kunnia vielä kerran kohdata työryhmän jäseniä kasvokkain. Kauheasti ei kysyttävää ollut, koska esitys oli niin huikaiseva. Hieman kyllä jäi vielä epäselväksi se, oliko se yksi nainen Herttakuningatar Liisa Ihmemaassa -teoksesta vai Katariina Suuri vai kenties Tähkäpää? Aikamoinen täti joka tapauksessa. Jeminan tanssijat vaikuttivat esityksen jälkeen iloisilta ja tyytyväisiltä. Jyrki Karttunen oli hieman väsyneen oloinen, mutta eihän tuo ole ihmekään. Kenellä vain olisi takki tyhjä tuollaisen rutistuksen jälkeen.

Kuva © Mirja Neuvonen/Riikka Kiviaho



Nyt muuten kannattaa sitten kiirehtiä. Jemina – The Great American Show’n viimeiset esitykset ovat Pannuhallissa 8.4.2017. Mene ja koe Jemina. Lähde myös mukaan tanssimaan, kun kutsun lavalta saat.

Kiitos koko Jemina-tiimille mahtavasta illasta ja hienosta kokemuksesta, jonka olen saanut kokea Team Jeminassa. Ja kiitokset tietysti myös suurenmoiselle Team Jeminalle. Ne pinkit hiukset ja bling blingit. 💗💗💗

Jemina – The Great American Show sai ensi-iltansa Kaapelitehtaan Pannuhallissa 22.3.2017.

Esiintyjät: Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Karttunen, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen (Teak) ja Kaisa Torkkeli.

Koreografia ja konsepti: Jyrki Karttunen
Henkilöohjaus ja käsikirjoitus: Heidi Räsänen
Äänisuunnittelu: Tuomas Fränti
Valosuunnittelu ja lavastus: Jukka Huitila
Pukusuunnittelu: Karoliina Koiso-Kanttila
Naamioinnin suunnittelu: Henri Karjalainen
Harjoittaja ja koreografin assistentti: Johanna Elovaara

Näin esityksen erikoisilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille ja Zodiak – Uuden tanssin keskukselle, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




21.3.2017

Keskustelua William Shakespearesta

Olin viime viikolla Kansallisteatterin ullakolla viettämässä Bloggariklubin järjestämää Shakespeare -iltaa. Tai oikeastaan ilta alkoi ullakolta ja päätyi Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, jossa näimme Shakespearen Macbethin. Täytyy kyllä myöntää, että Kansallisteatterin ullakolta on huikaisevat näkymät rautatientorin yli Ateneumille. Ihanaa, kun tämäkin tuli koettua ja nähtyä. Nyt nimittäin katson Kansallisteatteria sillä silmällä, että tuolla on ullakko.


Kulttuuri-illassa oli neljä Shakespeare -asiantuntijaa, Saara Pääkkönen, Alice Martin, Jussi Nikkilä ja Eva Buchwald, jotka kertoivat omasta suhteestaan William Shakespeareen. Saara Pääkkönen on WSOY:n käännetyn kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja ja sivutoiminen kääntäjä. Hän kuului myös WSOY:n Shakespeare-suomennoshankkeen toimituskuntaan. Saara itse kertoo olevansa bändäri, kun puhutaan Shakespearesta. Alice Martin oli niin ikään mukana WSOY:n kymmenvuotisessa Shakespeare-suomennosprojektissa alusta alkaen. Hankkeen valmistuttua hän perusti Shakespeare-lukupiirin Rikhardinkadun kirjastoon. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä on ohjannut Willensaunan Rikhard III -esityksen, joka muuten sivumennen sanottuna on itseltäni edelleen näkemättä. Piti mennä tammikuussa katsomaan, mutta sairastumistapauksen vuoksi näytäntö peruttiin, enkä saanut aikaiseksi hankittua uutta lippua ja nyt näyttäisi olevan kaikki loppukevään näytännöt loppuunmyytyjä. Nopeat syövät hitaat. Mutta takaisin asiaan. Nikkilä on myös opiskellut Shakespearen teatteria Englannissa. Eva Buchwald on Kansallisteatterin dramaturgi, jonka tehtäviin kuuluvat muun muassa uuden kotimaisen draaman kehittämistyö ja ulkomaisten tekstien kartoittaminen. Hän on kääntänyt ja sovittanut Kansallisteatterin Macbeth -teoksen yhdessä ohjaaja Janne Reinikaisen kanssa.

Saara Pääkkönen ja Alice Martin



Pääkkönen ja Martin kertoivat, että WSOY:n Shakespeare-hankkeen tarkoituksena oli tuoda Shakespearen näytelmät tähän päivään, koska Paavo Cajanderin suomennoksista oli kulunut yli sata vuotta. Suomennosprojekti oli myös merkittävä kulttuuriteko, jolla todistettiin suomen kielen monimuotoisuutta. Käännöstyö tehtiin englannista pohjatietojen perusteella suomeksi eli vanhoja käännöksiä ei käytetty suomennoshankkeessa. Pyrkimyksenä oli tehdä käännöksistä hyvin tarkkoja. Kirjoissa on käytetty myös alaviitteitä ohjaamaan lukijaa. Kirjasarja ei myöskään perustu mihinkään tiettyjen asioiden korostamiseen.

Jussi  Nikkilä ja Eva Buchwald



WSOY:n Shakespeare-hankkeen käännöksistä lähes puolet on tehnyt Matti Rossi. Keskustelun aikana Martin ja Pääkkönen kysyivät, miksei Macbethissa ole käytetty Rossin käännöstä, vaan Buchwaldin ja Reinikaisen käännöstä. Tähän Buchwald vastasi, ettei Rossi anna sekoittaa omaan käännökseensä mitään muuta käännöstä. Macbeth haluttiin saada nykyaikaan istuvaksi ja haluttiin leikitellä käännösten kanssa. Sen sijaan Rikhard III:ssa on käytetty Rossin käännöstä. Nikkilä sanoikin, että WSOY:n käännökset tuntuvat hyvin alkuperäisiltä käännöksiltä.




Pääkkönen kertoi, että Shakespeare luotaa ihmiskohtaloa ja tutkii ihmistä. Martinin mukaan Shakespeare oli kiinnostunut kaikesta elämästä, eikä hänellä ollut agendaa kirjoituksilleen. William Shakespeare on ollut todella vaikuttava näytelmäkirjailija. Hänen näytelmistään löytyy komedioita, historiallisia näytelmiä ja tragedioita. Shakespearen tekstit ovat edelleen ajankohtaisia. Lisäksi hän on tietenkin ollut merkittävä englanninkielen kehittäjä ja hänen tekstinsä ovat hyvin monivivahteisia.


Bloggariklubilaisilta kysyttiin heidän suhdettaan Shakespeareen. Minulla on perussuhde eli ei mitään varsinaista suhdetta, vaikka kyllähän se aina hieman ”Vau” on, kun puhutaan Shakespearesta. Sen sijaan mieleeni muistui tapaus lukiovuosiltani joskus hamassa menneisyydessä 80-luvulla. Äidinkielenopettaja oli järjestänyt luokallemme teatteri-illan. Se ilmeisesti liittyi johonkin lukiokurssiin. En muista, mikä teatterikappale olisi ollut kyseessä, mutta minä ja ystäväni emme voineet teatteririentoon osallistua, koska meillä oli liput Dingon konserttiin. Oli siis kulttuuri vastaan kulttuuri ja nuorisomusiikki voitti. Opettaja ei kuitenkaan päästänyt meitä vähällä. Hän hankki meille liput Kansallisteatteriin Kuningas Leariin. Siis Shakespearea. Esityksestä jäi huono kuva, koska istuimme muistaakseni ylimmän kerroksen aitiossa ja kaide esti osittain näkyvyyden. Yritin kurkotella, mutta keskittyminen herpaantui, kun piti keskittyä kurkotteluun. Lukiokurssi tuli kuitenkin suoritettua ja sain jopa jonkinlaisen esseen esityksestä kirjoitettua. Enkä minä mikään teatterivihaaja ollut nuoruudessani. Olin aina menossa mukana, jos joku vain teatterilippuja oli ostamassa.





Shakespeare-ilta oli mielenkiintoinen kaiken kaikkiaan, joten kiitokset ihanille Bloggariklubin vetäjille. Hain kirjastosta muutaman Shakespeare-kirjan kuvittaakseni tätä postausta. Kotiin tullessa jumiuduin heti yhden kirjan alkusivuille lukiessani Erik Söderblomin esipuhetta. Nyt se mielenkiinto vasta heräsikin William Shakespearea kohtaan. Onko vaarana se, että minusta tulee fani? Ja se Macbeth. Siitä on tulossa oma postaus myöhemmin.



19.3.2017

Mikko Rimminen: 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot

Nyt tuli hirviöotsikko, mutta ei voi mitään, koska halusin otsikkoon lukemani runokokoelman molempien kokoelmin nimet. Siis mitä? Voiko vaikeammin asian esittää? Aloitetaan alusta. Helmikuun Kirja vieköön! -illassa yhtenä kirjailijavieraana oli Mikko Rimminen. Tajusin vasta illan aikana, että mieheltä on ilmestynyt runokokoelmia ennen varsinaista läpimurtoromaania Pussikaljaromaania (Teos, 2004). Olihan sitä runohaasteen nimissä siis tartuttava Rimmisen runoihin. Kirjastosta niitä tietysti löytyi ja nappasin mukaani hieman paksumman kirjan, joka kuitenkin oli ohut. Pari muuta hyllystä löytyvää teosta olivat lähinnä vihkosia. Kotona tutkin kirjaa tarkemmin ja tajusin, että samoihin kansiin oli sisällytetty Rimmisen kaksi runokokoelmaa. Tästä siis tulee kirjan nimi 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot (Tammi, 2011).

Runokokoelma alkaa Rimmisen kokoelmalla Jännittävää olisi nähdä lintuja (2000). Kokoelman runot on lajiteltu viiden otsikon alle. Yhteistä runoille on sanoilla leikittely. Aluksi lähdetään liikkeelle unettomista öistä, joissa alakerran naapurissa tippakaan ei tapa ja verhon takaa voi löytyä pimeyttä tai satavaa lunta. Kun uni on vihdoin tullut ja on saatu levättyä, voidaan siirtyä miettimään jotain muuta ja päädytään merelle. Ollaan matkalla tai oikeastaan matka on matkalla. Ei kuitenkaan päästä lähellekään perille. Käydään hieman toriostoksilla ja haistellaan kalanhajuista valoa. Lopulta päädytään jälleen yön pimeyteen ja kulkemaan ikkunoiden taakse perheiden valoon. Mutta kyllä se aurinkokin paistaa.

Sumusta pulppuavat mustat autot (2003) on selkeästi erilainen kuin kirjan ensimmäinen puolisko. Vaikka sanoilla leikittely jatkuu, on jälkimmäisen kokoelman runot mielestäni lähempänä pieniä tarinoita. Se, mikä näissä runoissa on hauskaa ja lukijaa kenties harhauttavaakin, on runojen nimet. Minulla meni hetki jos toinenkin, kun ihmettelin, kuinka runojen otsikot olivat vaihtaneet paikkaansa ja meinasin jopa lähteä kirjastoon tarkastamaan asiaa alkuperäisestä runokokoelmasta. En kuitenkaan mennyt. Tässä toisessa osassa runot on tosiaan nimetty siten, että runon nimi on seuraavan runon alku. Kuitenkin runo, joka on nimetty seuraavan runon alulla, sisältää otsikon iskulauseen jollain lailla. Hämmentävän hienoa sanoilla taiteilua.

Rimmisen runokokoelma vaatii lukijalta aikaa pysähtyä ja miettiä lukemaansa. Runot eivät välttämättä avaudu helposti, mutta niissä on jotain hyvin rauhoittavaa. Eräänä iltana tulin jostain iltariennosta ja kävin tapani mukaan ylikierroksilla. Hieman jo pelotti aikainen aamuherätys, koska unesta ei ollut tietoakaan. Otin 2 x Rimmisen käteeni ja luin pari runoa. Runot eivät olleet nukuttavia, mutta rauhoittavia olivat. Ei aikaakaan, kun ylikierrokset olivat tipotiessään ja minä olin valmis unten maille.

Mikko Rimmisen runokokoelmaa 2 x Rimminen suosittelen kaikille, jotka ovat pitäneet Rimmisen romaanien sanataituruudesta. Näissä runoissa sanoilla taiteillaan oikein kunnolla.

Minä viittasin kintaalla
ja kaikki tulivat kuulemaan
mitä asiaa minulla oli

Lainattu Mikko Rimmisen runokokoelmasta 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot.

2 x Rimmisellä osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa oli yhteensä 69.





13.3.2017

Teatterissa: Isä

Tuli taas vaihteeksi käytyä teatterissa. Joku ajattelee, että taas, mutta se on osa minun elämää. Mahtava harrastus, joka vie ajatukset arkisista asioista. Nyt kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Isän (Le Père, 2012) Studio Pasilassa. Isä on Florian Zellerin palkittu musta komedia, joka nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa.

Isä kuvaa absurdilla tavalla arkipäivää, joka pitää aloittaa joka aamu puhtaalta pöydältä, eikä mikään tuttu meinaa pysyä muistissa. Annen (Vuokko Hovatta) iäkäs isä Arne (Jari Pehkonen) on alkanut kärsiä muistiongelmista. Tytär käy isänsä luona päivittäin, mutta ongelmat alkavat kasaantua ja väsymys meinaa kaataa tyttären. Anne palkkaa hoitajan toisensa perään, eikä Arne voi sietää sitä. Hän ei halua vieraita ihmisiä kotiinsa. Ei etenkään, jos vieraat varastelevat hänen omaisuuttaan. Voisiko ratkaisu olla siinä, että isä muuttaa tyttären ja tämän miehen Patrikin (Heikki Sankari) luokse asumaan? Toisaalta, missä Arne oikeastaan asuu? Eikö tyttären pitänyt muuttaa Osloon miesystävänsä kanssa? Kuka on mies, joka asunnossa pyörii kuin kotonaan? Ja missä muuten on se kivempi tytär, joka jaksaa aina hymyillä?

Jari Pehkonen ja Vuokko Hovatta
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila



Pidän Jari Pehkosen heittäytymisestä rooliin kuin rooliin. Näytelmän isänä Pehkonen on välillä hellyttävä kiukuttelija ja toisinaan taas tuska paistaa Pehkosen kasvoilta. Pehkonen eläytyy rooliinsa niin antaumuksella kuin olisi aivan oikeasti unohtanut kaiken. Hieman myös suupieliä nosti se, kuinka Pehkonen näyttämöllä liikkui. Aivan kuin oikea vanhus. Vuokko Hovatan kasvoilta pystyi lukemaan ahdistuksen, jonka isän sairaus tyttäressä aiheutti. Lisäksi Hovatassa näki jopa fyysistä kipua, kun hän mietti, mitä tehdä isänsä kanssa. Pehkonen ja Hovatta vetivät näyttämöllä koskettavaa esitystä. En usko, että näytelmä jätti kylmäksi ketään. Hienoa työtä koko työryhmältä.

Leenamari Unho ja Jari Pehkonen
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Isän on ohjannut Milko Lehto. Lehto on tehnyt näytelmästä toimivan kokonaisuuden, jossa muistisairas isä vie tyttären ja hänen miehensä romahtamisen partaalle. Janne Siltavuoren lavastus oli yllättävä. Mietin, kuinka hankalaa näyttelijöille oli näytellä kaltevalla näyttämöllä. Pidin myös siitä, millä tavoin isän mielikuva ikkunaverhojen tippumisesta oli kuvattu. Lasiseinä oli myös hyvin symbolinen. Suljettu tila, jossa näkee, mutta ulospääsyä ei ole.

Vuokko Hovatta ja Jari Pehkonen
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Kuvittelin Isän olevan komedia ja ehkä se sitä osittain olikin, mutta minut näytelmä sai hieman surumieliseksi. Toki näytelmässä oli hauskoja kohtauksia, mutta taustalla oli koko ajan huoli hämmentyneestä vanhuksesta, joka ei tiedä, missä mennään. Tyttären huoli painoi päälle myös. Raskaita aiheita, joita on vaikea peittää edes komedian varjolla. Varmasti lähes jokaisella on tällaisia tapauksia tuttavapiirissä, jos ei aivan itse ole joutunut vastaavaan tilanteeseen. Sen, jolla muisti vielä pelaa, on tehtävä vaikeita valintoja, jotka vaikuttavat muistisairaan elämään lopullisesti. Lisäksi näytelmä herätti ajatuksia vanhustenhoidosta. Saako muistisairas vanhus tarpeeksi aikaa hoitajilta ja onko hoito tarpeeksi laadukasta? Kimurantteja asioita, joihin ei ole yhtä ja oikeaa vastausta.

Isää suosittelen katsomaan jo pelkästään loistavien näyttelijöiden takia. Isä herättää myös paljon ajatuksia ja keskustelunaiheita.

Näytelmä sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa 19.1.2017.

Rooleissa: Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari ja Leenamari Unho

Suomennos: Reita Lounatvuori
Ohjaus: Milko Lehto
Lavastus: Janne Siltavuori
Puvut: Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu: Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu: Ari-Pekka Saarikko
Naamiointi ja kampaukset: Milja Mensonen 

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.