19.4.2018

Teatterissa: Tyttö, joka käveli


Tammikuussa, kun mietin kevään teatteri-iltoja, heräsi mielenkiintoni Michael Baranin käsikirjoittamaa uutuusnäytelmää Tyttö, joka käveli kohtaan. Onneksi varasin liput Kansallisteatterin esitykseen, koska taas tuli nähtyä ja koettua jotain koskettavaa, eikä pelkästään iki-ihanan Seela Sellan takia.

Nuori nainen Eret (Aksa Korttila) rakastaa pitkiä kävelylenkkejä. Eräänä iltana tapahtuu jotakin, joka aiheuttaa Eretin vakaaseen ja rauhalliseen sinkkuelämään muutoksen. Eretin naapuri Edith (Pirjo Määttä) törmää pyörällään Eretiin. Törmäyksestä toivuttuaan Eret näkee Edithin. Edithissä on jotain tuttua ja turvallista. Aivan kuin Eret olisi törmännyt vanhaan ja hyvään ystävään, vaikka naiset eivät ole ikinä aiemmin toisiaan nähneet. Ikäeroakin on niin paljon, että Edith voisi olla Eretin äiti. Naisten välille syntyy omituinen ystävyyssuhde. Eretiä kiehtoo Edithin valtavan iso huoneisto ja kaikki se, mitä huoneisto ja sen omistaja pitävät sisällään. Edithin lähtiessä matkalle, pyytää hän Eretiä kastelemaan kukat. Tästä syntyy uusi töytäisy, joka vie Eretin vanhan naisen, Ewan (Seela Sella), luo.

Seela Sella, Pirjo Määttä ja Aksa Korttila
Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri



Näyttämöllä nähdään vahva naistrio. Itselleni Aksa Korttila on uusi tuttavuus näyttämöllä, mutta voi kuinka tykkäsin nuoren naisen voimakkaasta eläytymisestä. Artikulointi on mahtavan selkeää. Rakastan tällaista, kun näyttelijän sanoja ei tarvitse arvailla. Toisaalta ei tarvinnut arvailla Pirjo Määtän ja Seela Sellan puheitakaan. Molemmat naiset ovat tietysti kunnon konkareita, mutta loistavia sellaisia. Pidin siitä, kuinka Pirjo Määttä pääsi tuomaan omaa ammattitaitoaan esiin näyttämöllä. Jotenkin kerta kerralta ihastun Määtän näyttelijäntaitoihin enemmän ja enemmän. Niin, ja Seela Sella. Ihan oikeasti aivan uskomaton tapaus. Seela Sella ei edes tarvitse kehusanoja, koska sen vain näkee, että nainen elää ja hengittää teatterista.

Seela Sella
Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri



Tyttö, joka käveli on vaikuttava ja intensiivinen näytelmä. Välillä tuntuu siltä, että unohtaa hengittää, kun keskittyy näytelmän monologeihin ja vain kuuntelee ja imee sanoja itseensä. Näytelmässä on todellakin paljon monologeja, mutta esitys on hienon tasapainoinen, eikä kukaan naisista tule millään tavoin muita enemmän esiin. Arvostan todella paljon sitä, kuinka näytelmässä on kolme täysin eri-ikäistä naista, mutta kuinka näytelmä silti toimii erinomaisesti, vaikka aihe onkin rankka. Nautin myös siitä, millä tavoin näytelmä tuo esiin kolmen eri-ikäisen naisen kasvot. Nuori, heleäkasvoinen nainen. Keski-ikäinen nainen jo selkeine kasvonjuonteineen. Ikääntynyt nainen kauniine elämän mukanaan tuomine uurteineen. Ihastuttavaa katseltavaa.

Näytelmän lähes mustavalkoinen värimaailma luo unenomaisia tunnetiloja. Naisten puvustus on viehättävän yhdenmukaista ja hieman ehkä boheemia. Ja ne villasukat lämmittivät katsojankin mieltä. Kimmo Viskari on näytelmän visuaalisen suunnittelun takana ja siitä täytyy antaa ehdottomasti kiitokset. Yksinkertaisesti kaunista. Tyttö, joka käveli alkaa kauniilla Joan Baezin kappaleella Diamonds and Rust. Kappaleella, joka virittää katsojan oikeanlaiseen tunnelmaan. Musiikkia näytelmässä on enemmänkin, ja juuri sellaista, joka tuntuu sopivan aina kohtaukseen täydellisesti. Musiikista ja äänisuunnittelusta on vastannut Kristian Ekholm.

Pirjo Määttä ja Aksa Korttila
Kuva © Tuomo Manninen, Kansallisteatteri



Tyttö, joka käveli vaatii katsojalta keskittymistä. Kahden ja puolen tunnin esitys ei kuitenkaan tunnu pitkältä, jos on virittäytynyt oikealle aaltopituudelle. Tässä on näytelmä, joka jää mieleen pitkäksi aikaa.

Tyttö, joka käveli sain kantaesityksensä Kansallisteatterin Willensaunassa keskiviikkona 14.3.2018.

Rooleissa: Aksa Korttila, Pirjo Määttä ja Seela Sella

Ohjaus: Michael Baran
Visuaalinen suunnittelu: Kimmo Viskari
Valosuunnittelu: Aslak Sandström
Musiikki ja äänisuunnittelu: Kristian Ekholm
Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen
Dramaturgi: Eva Buchwald

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.


10.4.2018

Maria Roiha: Jussi Parviainen - Jumalan rakastaja


Tuli luettua tiiliskiviteos, mutta ei mikä tahansa tiiliskiviteos, vaan Jussi Parviaisen elämäkerta. Maria Roihan kirjoittama elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi, 2018) avaa ovet vihatun ja rakastetun suomalaisen kulttuurivaikuttajan Jussi Parviaisen elämään. Kumpaanko ryhmään minä kuulun? Vihaajiin vai rakastajiin? Myönnän. Kuulun rakastajiin ja kuvittelin kenties olevani ainut tähän ryhmään kuuluva, mutta ehkä en kuitenkaan ole. Muistan jo nuorena lukiolaistyttönä 1980-luvulla ihannoineeni Parviaista. Jussi Parviaisen julkisuuskuva oli mielestäni hurmaava, vaikka joku sanoikin jotain toista. Sittemmin rakkauteni laimeni, kun omaan elämääni tuli kaikkea muuta ja nuoruuden kiihkokin tasaantui. Tämän kirjan kautta ihastuin kuitenkin Parviaiseen uudestaan.

Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja lähtee sieltä, mistä pitääkin eli lapsuudesta. Kuhmossa lapsuutensa asunut Parviainen muutti metsien keskeltä Helsingin kivitalomaisemaan päästessään Teatterikouluun opiskelemaan. Parviaisen opiskeluaikana koulu muuttui Teatterikorkeakouluksi. Opiskelujen jälkeen Parviainen jäi kotiin kirjoittamaan näytelmiä. Diletantilla Parviainen suututti Jouko Turkan, mutta Jumalan rakastaja sen sijaan käänsi Turkan pään. Tämän jälkeen Teatterikorkeakoulun rehtorin virassa oleva Turkka halusi Parviaisen kouluun opettamaan dramaturgiaa. Tästä alkoi kuuluisa yhteistyö, josta riittää puhumista vielä tänäkin päivänä. Teatterikorkeakoulun opettajan virasta lähtiessään Parviainen siirtyi kokonaan vapaaksi taiteilijaksi. Töitä idearikkaalta mieheltä ei ole ikinä puuttunut tai voisiko sanoa, että mies on itse työllistänyt itseään, jos ja kun mikään taho ei ole halunnut hänen teoksiaan ottaa vastaan. En nyt kuitenkaan sen enempää ala referoida Parviaisen elämää, koska jokainen voi tarinan kirjasta lukea. Sen sijaan haluan nostaa esiin seikkoja, jotka kolahtivat itselleni kirjaa lukiessani.

Uskonto on kuulunut vahvasti Parviaisen elämään jo lapsuudesta saakka. Oli mielenkiintoista lukea, kuinka hyvin Parviainen Raamatun on sisäistänyt. Tämä tulee toki esiin myös useissa Parviaisen teoksissa, joissa on joko suoria tai epäsuoria viittauksia uskonasioihin. Yllättävää oli lukea Parviaisen Pimeyden rakenteesta, jossa ihmiset ovat tietämättään elämän ja kuoleman välitilassa. Tämä oli kyllä sellainen juttu, josta tuli heti mieleen Laura Lindstedtin Oneiron, joka sai Finlandia-palkinnon vuonna 2015. Kuvausten perusteella Pimeyden rakenteessa oli hyvin samankaltaisia kuvauksia kuin Oneironissa. En tiedä, onko tämä normaalia, että ihmiset ajattelevat elämän ja kuoleman välillä olevan jonkinlaisen välitilan. Itselleni tällainen ajatus tuli vastaan ensimmäisen kerran, kun luin Oneironia. Nyt hämmästelen sitä, että Parviainenhan on tästä kirjoittanut jo paljon aiemmin.

Jussi Parviaisesta ei voi kirjoittaa elämäkertaa, jos Jouko Turkkaa ei mainittaisi. Minulle kirjassa kerrotut Teatterikorkeakoulutapaukset toivat nostalgisia muistoja. Itse en tietenkään ole Teatterikorkeakoulussa ikinä opiskellut, mutta muistan, kuinka nuoruudessani kohistiin Turkasta ja yleensä siinä samassa myös Parviaisesta. Tulipa sellainenkin mieleen, kuinka lukion toinen äidinkielenopettajani ohjasi meitä nuoria ihmisiä teatterin pariin. Opettaja hommasi yleensä liput Teatterikorkeakoulun esityksiin, koska niihin pääsi halvalla sisälle. Voimakkaimpana teatterikokemuksena niiltä ajoilta on jäänyt mieleeni Jouko Turkan käsikirjoittama ja ohjaama Mällisen metkut. Hurjaa oli.

Entä sitten Jussi Parviainen ja Jumalan teatteri? Jostain kumman syystä Jussi Parviaisen nimi vedetään aina samaan lokaan, kun aletaan puhua Jumalan teatterista. Olen tätä ihmetellyt jo 1980-luvulta lähtien. Ryhmän jäsenet, jotka älyttömän Jumalan teatteri -esityksen toteuttivat, opiskelivat toki Teatterikorkeakoulussa, mutta miehet hoitivat esityksen itsenäisesti. Ei siinä tarvittu Parviaista, eikä Turkkaa. Toki Turkka heti puolusti oppilaitaan, ja tässä yhteydessä Parviainen lähti mukaan. Kirjassa Parviainen kertoo, että teki virheliikkeen, kun lähti tukemaan Turkkaa ja puolustamaan Jumalan teatterilaisia. Tämä oli yksi suuri syy siihen, miksi Parviaisesta tuli vihattu henkilö teatterilaisten keskuudessa. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että yksi Jumalan teatterilaisista työskentelee nykyään Teatterikorkeakoulussa.

Kirjaa lukiessani ajattelin usein, että Parviainen on ollut noin kolmekymmentä vuotta aikaansa edellä. Parviaisen teokset jo pelkästään puhuvat omaa tarinaansa siitä, kuinka rohkea mies Parviainen on. Hän on tehnyt sellaisia teoksia, joita on itse halunnut, ja joita vimma on ajanut häntä tekemään. Mietin myös sitä, kuinka Parviainen jo 1980-luvulla osasi alkaa tietoisesti rakentaa omaa imagoaan. Silloin se oli mielestäni Suomessa harvinaista. Nykyäänhän kaikki vähänkään julkisuudessa pyörivät yrittävät rakentaa julkista imagoa itselleen.

Parviaisen tapa työskennellä on selkeästi pakkomielteistä. Kun mies pääsee vauhtiin, hän saattaa linnoittautua neljän seinän sisään tunti- ja päiväkausiksi, ja pelkästään kirjoittaa ja kirjoittaa. Vaikuttaa tosi maaniselta touhulta, mutta toisaalta tällaista täytyy ihailla. Jos joku uppoutuu työhönsä niin täydellisesti, että muu maailma jää sivuosaan, on se melkoisen kunnioitettavaa. Erikoista oli lukea myös siitä, kuinka Parviainen on kuvauttanut Yksinteoin 2 -elokuvaa suljetussa Lapinlahden mielisairaalassa. Eikä tämäkään tietysti miehelle ole riittänyt, vaan välillä mies on hakenut suljetusta sairaalasta apua masennukseensa ja viettänyt sairaalassa aikaansa, kun oma koti on tuntunut liian ahdistavalta paikalta.

Jussi Parviainen on ollut naimisissa useampaan otteeseen. Kirjassa avioliittoja ei sen enempää availla, vaikka Parviainen kuvaileekin ahdistuksiaan, joita jokainen rikkoutunut avioliitto on miehessä saanut aikaiseksi. Kirjasta välittyy kuva miehestä, joka rakastuessaan antautuu suhteeseen täysillä. Parviaiselle perhe on pyhä asia. Perheen rikkoutuminen on asia, joka vetää miehen mielen apeaksi ja surulliseksi.

Maria Roiha on tehnyt valtavan yhteistyön Jussi Parviaisen kanssa, kun ovat työstäneet Parviaisen tarinan kirjaksi. Roiha on tehnyt kirjaa varten myös lukuisia henkilöhaastatteluja. Nämä antavat kirjalle ehdottomasti mieletöntä lisäarvoa, koska tällä tavoin Parviaisesta on saatu tuotua esiin monimuotoisempi mies. Mielestäni Parviaisen elämäkerta on samalla leikkaus suomalaiseen teatterimaailmaan sekä kuvaus siitä, millaisessa murroksessa teatteri oli 1980-luvulla. Kirjassa on ylipäätään hyvin vahvaa ajankuvausta.

Maria Roihan Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja on kirja, jota suosittelen luettavaksi kaikille teatterimaailmasta kiinnostuneille henkilöille sekä tietenkin myös niille, jotka rakastavat elämäkertoja.

Kiitos kustantajalle, jolta sain tämän mahtiteoksen. Postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuodesta, mutta olen niin fiiliksissäni luettuani Jussi Parviaisen elämäkerran.










8.4.2018

Peikkoja ja kääpiöitä


Se on sillä lailla, että keskiviikkona tuli nähtyä peikkoja ja kääpiöitä. Oli aikamoinen yllätys, koska menin Bloggariklubin hengessä Kansallisteatterin Pienen näyttämön lämpiöön kuuntelemaan ohjaaja-käsikirjoittaja Juha Mustanojaa sekä näyttelijä Leea Klemolaa. Paikalle tuli Mustanoja sekä suurmanaaja Alvis, joka olikin ihka elävä peikko. Mistä ihmeestä oli kysymys?

Juha Mustanoja ja Alvis (Leea Klemola) kertoivat Aurinkoteatterin ja Kansallisteatterin yhteisproduktiosta Atlantis. Vuonna 1989 perustetulla Aurinkoteatterilla on tuotantoa noin joka toinen vuosi ja kaikki esitykset ovat kantaesityksiä. Aurinkoteatterissa vallitsee tasavertaisuus eli kaikki tekijät ovat samanarvoisia, jolloin tekijöiden välillä on jatkuva keskusteluyhteys. Mustanoja kertoi kirjoittamastaan teoksesta, jossa käsitellään Suomen näkymättömän vallan käyttöä. Teos paisui ja paisui, joten Mustanoja alkoi pilkkoa teosta pienempiin kokonaisuuksiin. Ensimmäinen teos oli Maa-Tuska. Toinen on Atlantis, johon Kansallisteatteri lähti mukaan, jotta esitys saataisiin näyttämölle. Kolmas teos ilmestyy joskus tulevaisuudessa.

Juha Mustanoja ja Leea Klemola

Miten peikot ja kääpiöt sitten liittyvät Atlantikseen? Mustanoja kertoi, että teos kertoo siitä, kuinka kaikilla ei ole yhtäläistä oikeutta tiedon piiriin, vaikka näin kuvitellaankin. Eri yhteiskuntaluokista tulevilla on erilaiset mahdollisuudet päästä kaiken koulutuksen pariin. Atlantiksen tapahtumat käydään maapallon sisällä aivan sisimmässä paikassa, jossa asustavat peikot ja kääpiöt. Kääpiöt kaivavat onnellisina maapallon sisimmässä tunneleita ja onkaloita. Välillä vastaan tulee kääpiönmunia, joista kääpiöillä ei ole aavistustakaan, mitä nämä ovat. Voin kertoa salaisuuden. Munista syntyy uusia kääpiöitä. Peikot puolestaan lisääntyvät lohkeamalla eli uusi peikko kasvaa vanhan perinnepeikon kylkeen. Samalla uusi peikko perii vanhan peikon tiedot ja vanha peikko voi dementoitua rauhassa. Kaiken tämän rauhaisan elon keskellä tapahtuu kuitenkin jotain, jonka seurauksena pieni kääpiöjoukko joutuu valtameren syvyyksiin. Näytelmän viesti tulee rivien välistä kerrottuna, ja jos ei viestiä löydä, ei se varmasti haittaa, koska onhan kääpiöiden ja peikkojen elämää lumoavaa seurata ihan muutenkin.

Nyt joku ehkä ihmettelee, että enhän minä nähnyt kuin yhden peikon. Siinäpä se, että asia ei ollutkaan ihan vielä tässä. Pääsimme myös seuraamaan Atlantiksen harjoituksia ja siellähän niitä kääpiöitä ja peikkoja sitten vasta olikin. Harjoituksiin mentäessä oli tarkoitus harjoitella toista näytöstä, jossa peikot ja kääpiöt ovat valtameren syvyyksissä. Aluksi oli hieman teknisiä ongelmia saada ääntä kuuluville. Bloggaajat päättivät sulkea älyluurinsa, jolloin tapahtui ihme. Ääniongelma saatiin selätettyä. En tiedä, johtuivatko ongelmat yhtäkkisestä älyluurien esiinmarssista Kansallisteatterin Pienen näyttämön katsomoon, mutta jotenkin tuli pikkuinen viesti, että älypuhelimet kiinni teatteriesityksissä.

Atlantis harjoitukset
Aurinkoteatteri ja Kansallisteatteri

Kun ääniongelma oli ratkaistu, niin näyttämöllä alkoi tapahtua. Toki sitä ennen kääpiöt ja peikot olivat meille esittäytyneet. Erittäin mielenkiintoista kansaa. Kohtaus, josta harjoitukset jatkuivat, oli jollain tavoin huumaannuttavaa katseltavaa. Kääpiöiden napatanssi, jossa tanssi päättyy kääpiöiden aaltomaiseen heiluntaan. Juuri sellaiseen, josta itse nautin valtameressä pulikoidessani. Jotenkin rauhoittava ja hienoa. Suurmanaaja Alviksen näyttämölle tuloa käytiin läpi useaan otteeseen. Kun Alvis lopulta pääsi asemilleen, oli manauskohtaus huikea.

Illan harjoitukset jatkuivat iltakymmeneen saakka. Itse lähdin paikalta aikaisemmin pois, koska seuraavana päivänä oli työpäivä ja olin vielä melkoisen väsynyt flunssan jäljiltä. Minua oikeasti harmitti, koska olisin voinut seurata harjoituksia vaikka kuinka pitkään. Sen verran vaikuttavaa touhu oli, vaikka samaa kohtausta saatettiinkin vetää ja hioa useaan otteeseen läpi.

Atlantis harjoitukset
Aurinkoteatteri ja Kansallisteatteri

Jos kiinnostuit Atlantiksesta, käy varaamassa lippusi nopeasti. Esityksiä ei ole kuin reilun parin viikon ajan huhtikuussa. Näytelmässä on paljon visuaalisuutta ja huumoria ja katsomiskokemus on varmasti elämyksellinen, vaikka kyseessä onkin tragedia. Vaikka esityksessä onkin peikkoja ja kääpiöitä, on näytelmä selkeästi suunnattu aikuisväestölle.

Atlantiksen kantaesitys on torstaina 12.4.2018.

Kiitos Kansallisteatterille ja Aurinkoteatterille hienosta ja viihdyttävästä illasta.




31.3.2018

Jasu Rinneoja: Kauno ja Sutki


Vielä riittää viime vuoden luettuja ja postaamattomia kirjoja. Postailen näitä aina välillä, kun on sopiva hetki. Jasu Rinneojan Kaunon ja Sutkin (Reuna, 2017) sain viime syksynä Helsingin Kirjamessuilta Reunan ja Selkokeskuksen bloggaajatilaisuudesta, jossa opin paljon uutta ja hienoa tietoa selkokirjoista.

Kauno ja Sutki on kaksiosainen kirja. Kirjan ensimmäisessä osassa eronnut Maija saa talonmies Kaunolta yllättävän ehdotuksen. Kauno pyytää häntä kanssaan kesämökille juhannukseksi. Vaikka Maija hieman ihmettelee ehdotusta, vastaa hän silti myöntävästi. Haavekuvat ihanasta juhannuksesta kesämökillä saavat nopeasti karmean lopun. Kesämökkielämä on jotain aivan muuta, mitä Maija odotti. Ampiaisia ja kyykäärme, eikä ilmakaan ole kauniin aurinkoinen. Ruokakin on melko yksipuolista. Juhannuksen aikana Maija kuitenkin oppii paljon asioista Kaunosta. Mies on aivan toista maata kuin hänen exänsä Sutki, mies joka istuu vankilan kaltereiden takana.

Kirjan toisessa osassa Maijan entinen mies Sutki on karannut vankilasta. Maija tietää odottaa pahinta. Sutkilla ei ole muuta paikkaa kuin pyrkiä Maijan luo. Maija ei kestä ajatusta epävakaasta ex-miehestä. Onneksi Kauno sattuu paikalle ja hänellä on ratkaisu tähänkin ongelmaan. Maija voisi yöpyä Kaunon luona, johon ajatukseen Maija tarttuu ilomielin. Sutki on ovela mies, eikä aikaakaan, kun hän on Kaunon ja Maijan kintereillä.

Kauno ja Sutki on selkokirja, joten se on helppolukuinen. Virkkeet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä. Kirjan tarinat on kirjoitettu huumoripohjalta ja hauskoja ne ovatkin. Pidin myös siitä, kuinka Rinneoja oli saanut Kaunoon ja Sutkiin kuvattua heidän erityispiirteensä. Kirjan henkilöhahmot tuovatkin ehdottomasti tarinoihin sen oman jujunsa. Kirjassa on osittain piirroskuvitusta, joka auttaa henkilöitä, jotka tarvitsevat avukseen selkokirjallisuutta, hahmottamaan tarinaa.

Jasu Rinneoja tunnetaan paremmin dekkarikirjailijana. Bloggaajatilaisuudessa hän kertoi, että kun kustantajalta tuli tilaisuus kirjoittaa selkokirja, hän halusi heittäytyä tähän mukaan, koska näki tässä selkeän itsensä kehittämisen mahdollisuuden. Rinneojan mukaan selkokielen kirjoittaminen on vaativaa. Tekstiä on työstettävä moneen kertaan, jotta siitä tulisi selkokielistä. Rinneoja kertoi myös, että tarinan jäsentämiseen selkokirjan kirjoittaminen vaikuttaa, mutta ei juoneen. Hän myös sanoi, että haluaa jatkossakin kirjoittaa selkokirjoja muun kirjoittamisen ohella.

Jasu Rinneojan Kauno ja Sutki kannattaa lukea, vaikka ei selkokirjallisuutta tarvitsisikaan. Tarinat ovat mukavia irtiottoja arjesta. Kirjaa voisin suositella myös nuorille pojille tai miehille, joilla on lukuvaikeuksia.

Kustantajalle lämpöiset kiitokset kirjasta.




29.3.2018

Erilaisia tapoja


Sehän on niin, että ihminen on usein tapojensa orja, mutta voiko terveydenhoitoalan ammattilainen olla tapojensa orja? Tämä tuli mieleen tällä viikolla, kun olen mesettänyt kahden ystäväni kanssa. Olemme antaneet toisillemme vertaistukea ja mesehoivaa. Kävi nimittäin niin, että viime viikon perjantaina olimme neljän naisen voimin Turussa teatterireissulla. Sunnuntaina ensimmäinen mesettää, että on kuumeessa. Itselläni oli ollut lauantaista lähtien kovaa kurkkukipua. Sunnuntaina nenä vuoti ja yskitti, mutta en reagoinut asiaan mitenkään ennen kuin sunnuntai-illalla, kun aloin mesettää kahden reissukaverin kanssa. Toisellakin reissukaverilla kurkkua kutitti, yskitti ja nenä vuoti. Siinä mesettäessä vasta ymmärsin, että itse asiassa minullahan on aivan samoja oireita. Kuumepotilaalle suosittelimme lääkärille menoa heti maanantaiaamusta. Viestittelin vielä erikseen kolmannelle reissukaverille. Hän kertoi, että oli hengenahdistusta, yskää ja joka paikkaa särki. Olimme siis saaneet jonkin Turku-pöpön.


Menin maanantaina normaalisti töihin, koska talviloma loppui ja töissä odotti kasa selvitettäviä kiirejuttuja. Työkaverit kyselivät lomastani. Kerroin ja samalla mainitsin, että iski sitten flunssakin. Muutama sanoikin, että näytän aivan sairaalta. Iltapäivällä kiireapuni kävi moikkaamassa ja sanoi ensimmäiseksi, että olet todella kipeän näköinen. Sinullahan on ihan punaiset silmätkin. Ihmettelin asiaa, koska en ollut tuijotellut peiliä. Aamulla vain totesin, että hikikohtaus levitti alaripsien värit poskille. Olo oli kieltämättä iltapäivästä melko kuumeinen ja kuumettahan minulla olikin, kun kotiin lopulta selvisin. Niin, ja silmät olivat kuin tomaatit.

Ystäväni, joka oli käynyt maanantaina työpaikkalääkärillä, oli tutkittu huolellisesti. Oli otettu myös influenssatesti, joka oli näyttänyt positiivista. Tulehdusarvo oli korkea. Lääkitykseksi Tamifluta, inhalaatiojauhetta hengenahdistukseen sekä särkylääkkeitä. Sairaslomaa koko viikko ja torstaina uudestaan lääkäriin. Kuulosti todella pahalta ja ystäväni olikin todella heikossa kunnossa. Minä ja toinen ystäväni varasimme tiistaille lääkärit. Ystävä nimetylle työpaikkalääkärille ja minä oman kotikuntani työpaikkalääkärille samaiselle lääkärikeskusyhtymälle. Lääkärin valitsin sen mukaan, että aikoja oli vain yksi jäljellä. Ajattelin, että on varmaan kiva lääkäri, jos on noin suosittu, että kaikki ajat ovat menneet. Ehkä naiivi ajattelutapa, mutta kuumeessa voi näin ajatella.


Maanantain ja tiistain välinen yö oli painajainen. Kieriskelin sängyssä välillä hikoillen, välillä palellen. Mikään ei ollut hyvin. Vasta aamuyöstä sain unen päästä kiinni, kun otin yöllä toisen Buranan naamariin. Olin toki maanantain sinnitellyt kuumaan veteen sekoitettavien flunssalääkkeiden kanssa, mutta mies, joka täällä asuu, sanoi, että Burana olisi tehokkaampaa.

Tiistaiaamulla, kun heräsin, ensimmäinen epäilykseni oli, olenkohan taas ylireagoinut varaamalla lääkäriajan. Mitäköhän se lääkärikin ajattelee, kun olisi sairaampiakin potilaita? Näissä mietteissä kuitenkin painelin lääkäriasemalle. Lääkäri oli hieman myöhässä, mutta se ei haitannut minua, koska oloni oli jotenkin todella outo. Lääkärille päästyäni kerroin, mikä vaivaa Turku-reissusta lähtien. Sain huomautuksen siitä, ettei kotonani ole pef-mittaria, eikä minulla ollut aavistustakaan, mitä minun hengityksen ulosvirtaukset normaalisti ovat. Mutta, tämä lääkärinainen todellakin paneutui asiaansa. Kuunteli keuhkot, katseli nieluun, tutki korvat, kokeili imusolmukkeet, kyseli poskionteloista, puhallutti pef-mittariin. Pef-mittauksen tulos oli todella surkea, mutta minkäs teet. Jos et pysty puhaltamaan enempää, niin sitten se on siinä. Kaiken ristikuulustelun ja tutkimuksen jälkeen lääkäri passitti minut laboratoriokokeisiin.


Verikokeen ja nieluviljelyn jälkeen kuuntelemaan tuomiota. Ei streptokokkia. Tämä oli kuulemma syytä tarkastaa, koska nyt on todella paljon liikkeellä streptokokkia, jossa ei ole peitteitä nielussa. Verikokeet olivat muuten loistavat, mutta tulehdusarvo oli korkealla. Lääkäri totesi, että minulla on bakteerin aiheuttama tulehdus, joka pitää hoitaa antibiootilla. Periaatteessa voisi myös olla influenssaakin, mutta lievemmillä oireilla, eikä Tamiflusta enää olisi apua, koska sairauden oireet olivat alkaneet jo lauantaina. Diagnoosiksi tuli siten keuhkoputken tulehdus ja kolme päivää sairaslomaa.

Toinen ystäväni, joka meni omalle työpaikkalääkärille, sai puolestaan vakuutella olevansa sairas. Lääkäri oli vain kysellyt, oletko koskaan aiemmin ollut näin kipeä ja niin poispäin. Ystäväni oli joutunut lähestulkoon pakottamaan lääkäriä otattamaan verikokeen. Oli sanonut, että ei halua, että käy niin kuin viimeksi, että ensin ei otettu todesta, ja lopulta olikin keuhkokuume. Lopulta lääkäri oli otattanut verikokeen sormenpäästä. Ilmeisesti tulehdusta ei ollut, koska ei ollut määrännyt antibiootteja. Sen sijaan oli kirjoittanut viisi päivää sairaslomaa diagnoosilla influenssa, virusta ei ole osoitettu. Tamiflutahan ei voinut enää tässä vaiheessa aloittaa. Lääkkeeksi kortisonipohjaista avaavaa suihketta ja kehotuksen käyttää nenäkannua.


Kolmas ystäväni, joka oli Turun reissulla mukana, oli vasta tänään päässyt kunnalliselle työpaikkalääkärille. Sairaslomaa oli tullut kolme päivää. Ei mitään laboratoriokokeita. Kyseessä ehkä jokin virus.

Hommahan ei tietysti vielä lopu tähän. Kuuntelin eilen, kuinka mies, joka täällä asuu, köhi ja niisti nenäänsä. Sanoin, että nyt tämä tauti on sitten sinulla. Kehotin menemään aamulla terveyskeskuksen päivystykseen, jotta saa antibiootit, koska helpompi hakea hoitoa nyt kuin sitten pääsiäisenä, jolloin pitäisi lähteä Peijakseen. Mies lähti terveyskeskukseen aamulla puoli yhdeksän aikoihin. Laitoin jossain vaiheessa viestiä, etten mene kauppaan ennen kuin mies on kotona, jos pitää käydä apteekissa. Terveyskeskuksen vieressä kun ei apteekkia ole. Mies soitti jossain välissä, että ei tapahdu mitään. Taustalla joku pieni lapsi kirkui. Ajattelin, etten ehkä sairaana kestäisi istua ja odottaa terveyskeskuksessa. Puoli yhdeltä mies soitti uudestaan ja kertoi, että on menossa röntgeniin. Hieman ihmettelin, ja kysyin, eikö pitäisi ottaa myös verikokeet. Ei kuulemma oltu sanottu mitään sellaista.


Minua alkoi jo kyllästyttää odottaminen, joten otin päikkärit, ja taas ihmettelin, missä mies luuraa. Lopulta mies raahautui kotiin puoli kolmen jälkeen. Oli hieman yksisarvisena. Oli röntgenin jälkeen odotellut ja odotellut. Lääkäri oli juossut edestakaisin huoneesta ulos ja sisään. Yhtäkkiä oli huomannut miehen ja tullut sanomaan, että oli unohtanut sanoa hoitajille, että heidän pitää ottaa senkka sormenpäästä. Verinäyte oli otettu ja lopulta mies oli päässyt lääkärin luokse takaisin. Röntgenkuvissa näkyi vanhoja jälkiä keuhkokuumeista, joita miehellä on ollut useampaan kertaan. Nyt keuhkot näyttivät kuitenkin olevan kunnossa. Sen sijaan tulehdusarvot olivat korkeat, mutta lääkäri ei osannut sanoa, onko kyseessä oikeasti tulehdus vai ei. Oli kirjoittanut Duactia ja antibioottia, jota voi hakea, jos tuntuu siltä, ettei olo ala kohentua. Niin, ja jos oikein huonoksi menee tilanne, niin sitten Peijakseen. Voi jestas. Miehen tulehdusarvot olivat suurin piirtein samat kuin minulla. Minulle sanottiin heti, että on bakteerin aiheuttama tulehdus, johon pitää ottaa antibiootit.

Influenssadiagnoosin saanut ystäväni oli käynyt tänään toistamiseen lääkärissä. Tamiflu oli pamauttanut hänelle huuliherpeksen. Ainakin kymmenen paukamaa ylähuulessa. Hieman kuin pieleen mennyt botox-hoito. Ongelmaksi muodostui silmissä oleva tulehdus, jota lääkäri epäili myös herpeksen aiheuttamaksi. Koska kiirastorstai, ei silmälääkäreille saanut enää aikoja, joten edessä olisi saattanut olla matka Helsingin silmäklinikalle. Onneksi lääkäri oli saanut joltain silmälääkäriltä konsultointia. Silmiin tuli antibiootit herpekseen ja silmävoidetta. Tulehdusarvot olivat laskusuunnassa, mutta edelleen koholla.


Tästä postauksesta tuli pitkä kuin nälkävuodesta ja sekava, mutta tällaista täällä on tullut pohdittua, kuinka erilaisia tapoja lääkäreillä on tutkia potilaitaan. Itsellä kävi tuuri, kun lääkäri oli todella asiallinen ja kartoitti kaiken mahdollisen ja tutki vielä, kuinka antibiootti sopii käyttämieni muiden lääkkeiden kanssa. Antibiootti tuntuu myös tehoavan. Olo on aivan eri kuin alkuviikosta. Myös influenssa-ystävälläni sattui hyvä tuuri sen suhteen, millaista tutkimusta ja hoitoa sai. Nuo muut jättivät sen sijaan hieman epäröimään, vaikka periaatteessa mieskin, joka täällä asuu, tutkittiin, mutta diagnoosia ei vain voitu tehdä. Ai niin, ja ystäviltäni ja mieheltä, joka täällä asuu, olen saanut luvan kertoa näitä lääkäritarinoita postauksessa. Oletteko te kokeneet saavanne aina tasapuolista hoitoa kohtalotovereiden kanssa?

Pääsiäistä ei ole tullut valmisteltua mitenkään, ja luultavasti pääsiäinen meneekin pääosin sängyssä makoillen. Teille lukijoille tahdon kuitenkin toivottaa aurinkoista pääsiäistä!




28.3.2018

Teatterissa: Tilanne päällä


Talviloman alkaessa vedellä viimeisiä suuntasimme kolmen ihanan ystäväni kanssa kohti Turkua. Turussa tulikin sen verran kiire, ettemme ehtineet juuri muuta tehdä kuin käydä syömässä, ja sitten pitikin suunnata kohti Domino-salia. Illan ohjelmassa oli Linnateatterin esittämä Tilanne päällä -komedia.

Kreisii Lovee on saamassa ensimmäisen livelähetyksensä televisioon. Ohjaaja (Iikka Forss) yrittää hioa työryhmänsä askelkuviot, eleet, puheet ja kaiken mahdolliseen kuntoon vielä kertaalleen ennen esitystä. Onhan kyse kuitenkin työryhmän tulevaisuudesta. Mikään ei tunnu menevän kenraaliharjoituksissa putkeen. On ramppikuumetta, on sopivan intuition hakua ja on jopa kateissa olevan näyttelijän etsimistä. Eihän tästä nyt meinaa tulla yhtään mitään, mutta kaikki järjestyy. Ohjaaja itse lupautuu ottavansa kadonneen näyttelijän paikan ja homma saadaan vietyä kunnialla läpi. Tämä kaikki siis juuri ennen television livelähetystä. Suora tv-lähetys on kaikesta huolimatta jännittävä, eikä hiottu esityskään ole aina aivan sitä mitä pitäisi.

Iikka Forss, Ushma Karnani, Joonatan Perälä, Tom Petäjä ja Riitta Lindroos
Kuva © Peter Nuutinen, Linnateatteri



Tom Petäjän ilmeet näyttämöllä olivat huikeaa katseltavaa. Näytelmän alussa tuli oikeasti tunne, että tuon miehen ja ilmeen olen nähnyt televisiossa. Mieletöntä ilvehdintää. Ja se peruukki! Huh huh. Aivan tajutonta. Iikka Forss kaksoisroolituksessa oli hauska. Hetkessä asiallinen mies oli kännipäissään sekoileva tyyppi. Mietin, jonkin aikaa, kuka on tumma kaunotar näyttämöllä. Nainen oli Ushma Karnani. Nainen, joka oli aikoinaan yksi suositun tyttöbändi Gimmelin laulajista. Nyttemmin nainen vakuuttaa teatterissa. Hienoa roolityötä. Nauratti etenkin intiattareksi heittäytyminen viime hetken harjoituksissa. Joonatan Perälän ilmeet ja eleet jättivät tuskin kylmäksi ketään. Nuori mies jaksoi naurattaa homo-lookissaan, joka oli vedetty äärimmäisen strereotyyppiseen muotoon. Sinänsä homoudessa ei ole mitään huvittavaa, mutta tällaisessa esityksessä myös homoudelle on lupa nauraa. Riitta Lindroos ohjaajan assistenttina oli kuin joulutonttu, jonka pipopää vilahteli milloin mistäkin kulmasta.

Ennen väliaikaa näytelmä mielestäni haki paikkaansa tai ainakin minun itseni oli hieman vaikea saada juonesta kiinni. Samaa kohtausta esitettiin useaan kertaan ja aina jokin meni pieleen. Kyllä. Ymmärrän, että on hauskaa, mutta jotenkin en päässyt sisälle näytelmään. Toivon kuitenkin, ettei kukaan, joka ajatteli tai ajattelee samalla tavoin, lähde väliajalla kotisohvalle. Väliajan jälkeen nimittäin alkaa tapahtua ja rytinällä. Tilanne on todellakin päällä ja komedian voi sanoa kääntyneen jopa farssin puolelle. Aivan hulvatonta menoa. Nauratti niin, että kyyneleet valuivat silmäkulmista. Linnateatteri todellakin räväytti potin oikein kunnolla.

Ushma Karnani, Tom Petäjä, Joonatan Perälä, Riitta Lindroos ja Iikka Forss
Kuva © Peter Nuutinen, Linnateatteri



Näytelmän käsikirjoituksen ja ohjauksen takana on Mika Eirtovaara, joka on saanut palaset loksahtamaan paikoilleen. Saattaa olla, että omaa tekstiä on helpompi ohjata näyttämöllä sellaiseen muotoon kuin haluaa. Ennen esitystä oli aikaa katsella lavastusta, joka oli jollain lailla hyvin kaunis ja viehättävä tai sitten se oli se tapetointi, joka oli kuin piste iin päällä. Lavastuksesta on vastannut Peter Ahlqvist.

Tilanne päällä on näytelmä, joka sopii mielestäni erinomaisesti vaikka kaveri- tai työporukoiden yhteiseksi vapaa-ajan vietteeksi. Näytelmä on viihdyttävä ja hauska. Juuri sellainen aivot narikkaan vievä kokemus, jota aina toisinaan tarvitsee.

Linnateatterin Tilanne päällä sai ensi-iltansa 1.2.2018 Domino-salissa.

Rooleissa: Iikka Forss, Ushma Karnani, Joonatan Perälä, Tom Petäjä ja Riitta Lindroos

Käsikirjoitus ja ohjaus: Mika Eirtovaara
Lavastus: Peter Ahlqvist
Pukusuunnittelu: Anniina Kuula
Valosuunnittelu: Esa Näykki
Äänisuunnittelu: Kristian Uusitalo
Maskit ja peruukit: Minna Pilvinen
Ohjaajan assistentti ja järjestäjä: Riitta Lindroos
Lavasterakennus: Jaana Jussila
Tarpeisto: Kaarina Kopola

Näin esityksen kutsuvieraslipulla. Kiitokset Linnateatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.

25.3.2018

Jöns Hellsing: Etsitään kätevää miestä


Välillä tekee hyvää lukea jotain hieman kevyempää kirjallisuutta. Otin työmatkalukemiseksi Jöns Hellsingin Etsitään kätevää miestä (HarperCollins Nordic, 2017). Tosin kirja olikin melkoisen paksu työmatkalukemiseksi, joten aikaa kului. Lyhyellä junamatkalla ei ehdi kovin paljon lukea. Kirjailijan nimen perusteella kuvittelin herran olevan tanskalainen, mutta ilmeisesti mies on kuitenkin kotoisin Ruotsista, koska alkuperäisteoksen nimi Händig man sökes (2017) on selvää ruotsin kieltä. Kirjan on suomentanut Hanna Arvonen.

Lontoolainen John on tyhjäntoimittaja, joka ajelehtii elämän virran vietävänä vailla töitä ja vailla pysyvää asuntoa. Yömajan johtajalta saa lämpöä. Äitiä sen sijaan on välteltävä viimeiseen saakka, koska John ei kestä äitinsä uteluja, mitä mies aikoo tehdä elämälleen. Johnilla on unelma. Hän haluaa kirjailijaksi ja kustantaja onkin ollut suopea Johnin lähettämälle kirjalliselle näytteelle. Pitäisi kuitenkin olla paikka, jossa kirjoittaa. Äiti ei Johnin kirjoittamista hyvällä katso. Tapahtuu kuitenkin jotain. John löytää työpaikkailmoituksen otsikolla ”Etsitään kätevää miestä”. Tässä on Johnin tilaisuus. Skotlantilaiseen Winsleyn kartanoon haetaan talvikaudelle remonttimiestä. Ammattitaitoisen miehen pitäisi saada talven aikana tiluksilla oleva mökki myyntikuntoon.

Ei aikaakaan, kun John on matkalla Skotlantiin kohti työpaikkaa, jossa hän aikoo kirjoittaa kirjansa. Johnilla ei ole mitään käsitystä remontoinnista, mutta se on vain hidaste. Tärkeintä on se, että saa kirjoittaa. Skotlanti ei ole Lontoo ja se selviää Johnille hyvin nopeasti. Selviää myös se, ettei kartanon isäntä olekaan paikalla, vaan häntä emännöi kartanon rouva Anna. Nainen, joka on päättänyt pitää Johnin kanssa kivaa, koska avioliitto lordi Winsleyn kanssa vetelee viimeisiään. Samaan aikaan kartanon uskollinen ykkösmies herra Bradley pähkäilee, kuinka hän toteuttaa lordi Winsleyn tehtävän eliminoida Anna. Annan seuraneiti Sarah puolestaan antaa Annalle oivia ohjeita, kuinka päästä lähemmäksi uutta ja komeaa remonttimiestä. On myös Sarahin sisko Heather, joka pitää kylässä pubia, mutta haaveilee hotelliemännyydestä.

Kirja on ilman muuta hauskaa ja kevyttä luettavaa ja se sisältää monta juonikuviota, ja välillä mietinkin, olisiko vähempi ollut enempi. Toisaalta kirjasta olisi voinut tulla liian kevyt, jos juonikuvioita olisi poistettu. Monet juonikuviot toivat ikään kuin lihaa luitten ympärille. Teksti on helppoa ja nopeaa luettavaa. Välillä hieman ärsytti kirjailijan toteava tai muistuttava tyyli. Tavallaan kerrottiin muistin virkistämiseksi se, minkä lukija oli jo aiemmin lukenut ja todennut. Hieman tuli mieleen lukijan aliarvostaminen, mutta toisaalta se on ehkä kirjailijan tapa kirjoittaa.

Kirjan suurimmat plussat menevät Skotlannin maiseman maalailuille. Hienoa kerrontaa. Minulle tuli sellainen tunne, että Skotlantiin olisi kiva matkustaa, vaikka siellä sataa ja vihmoo talvisaikaan. Kirjasta sai joka tapauksessa upeita Skotlanti-kuvia mieleensä. Nyt täytyy myös myöntää se, että itse asiassa vasta tätä postausta kirjoittaessani luin kirjan kansipaperin sisäliepeestä, että Hellsing on itse matkustanut ensimmäisen kerran Skotlannin saaristoon vuonna 1992 perheen perintötilalle. Tämän jälkeen Skotlannista on tullut miehelle tärkeä osa elämää. Jopa kirjan aihe on kummunnut hänen remontoimastaan entisestä rannikkovartioston tornista.

Jöns Hellsingin Etsitään kätevää miestä on ensimmäinen osa Hope Island -trilogiaa. Kivaa, koska mielelläni lukisin myös seuraavat osat. Tarinaan jäi vielä monta juttua, joista olisi mukava tietää enemmän.

Etsitään kätevää miestä on kirja, joka sopii kevyeksi lomalukemiseksi, vaikka kirjassa sivuja onkin yli 450.

Kiitokset kustantajalle kirjasta.