21.3.2017

Keskustelua William Shakespearesta

Olin viime viikolla Kansallisteatterin ullakolla viettämässä Bloggariklubin järjestämää Shakespeare -iltaa. Tai oikeastaan ilta alkoi ullakolta ja päätyi Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, jossa näimme Shakespearen Macbethin. Täytyy kyllä myöntää, että Kansallisteatterin ullakolta on huikaisevat näkymät rautatientorin yli Ateneumille. Ihanaa, kun tämäkin tuli koettua ja nähtyä. Nyt nimittäin katson Kansallisteatteria sillä silmällä, että tuolla on ullakko.


Kulttuuri-illassa oli neljä Shakespeare -asiantuntijaa, Saara Pääkkönen, Alice Martin, Jussi Nikkilä ja Eva Buchwald, jotka kertoivat omasta suhteestaan William Shakespeareen. Saara Pääkkönen on WSOY:n käännetyn kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja ja sivutoiminen kääntäjä. Hän kuului myös WSOY:n Shakespeare-suomennoshankkeen toimituskuntaan. Saara itse kertoo olevansa bändäri, kun puhutaan Shakespearesta. Alice Martin oli niin ikään mukana WSOY:n kymmenvuotisessa Shakespeare-suomennosprojektissa alusta alkaen. Hankkeen valmistuttua hän perusti Shakespeare-lukupiirin Rikhardinkadun kirjastoon. Näyttelijä-ohjaaja Jussi Nikkilä on ohjannut Willensaunan Rikhard III -esityksen, joka muuten sivumennen sanottuna on itseltäni edelleen näkemättä. Piti mennä tammikuussa katsomaan, mutta sairastumistapauksen vuoksi näytäntö peruttiin, enkä saanut aikaiseksi hankittua uutta lippua ja nyt näyttäisi olevan kaikki loppukevään näytännöt loppuunmyytyjä. Nopeat syövät hitaat. Mutta takaisin asiaan. Nikkilä on myös opiskellut Shakespearen teatteria Englannissa. Eva Buchwald on Kansallisteatterin dramaturgi, jonka tehtäviin kuuluvat muun muassa uuden kotimaisen draaman kehittämistyö ja ulkomaisten tekstien kartoittaminen. Hän on kääntänyt ja sovittanut Kansallisteatterin Macbeth -teoksen yhdessä ohjaaja Janne Reinikaisen kanssa.

Saara Pääkkönen ja Alice Martin



Pääkkönen ja Martin kertoivat, että WSOY:n Shakespeare-hankkeen tarkoituksena oli tuoda Shakespearen näytelmät tähän päivään, koska Paavo Cajanderin suomennoksista oli kulunut yli sata vuotta. Suomennosprojekti oli myös merkittävä kulttuuriteko, jolla todistettiin suomen kielen monimuotoisuutta. Käännöstyö tehtiin englannista pohjatietojen perusteella suomeksi eli vanhoja käännöksiä ei käytetty suomennoshankkeessa. Pyrkimyksenä oli tehdä käännöksistä hyvin tarkkoja. Kirjoissa on käytetty myös alaviitteitä ohjaamaan lukijaa. Kirjasarja ei myöskään perustu mihinkään tiettyjen asioiden korostamiseen.

Jussi  Nikkilä ja Eva Buchwald



WSOY:n Shakespeare-hankkeen käännöksistä lähes puolet on tehnyt Matti Rossi. Keskustelun aikana Martin ja Pääkkönen kysyivät, miksei Macbethissa ole käytetty Rossin käännöstä, vaan Buchwaldin ja Reinikaisen käännöstä. Tähän Buchwald vastasi, ettei Rossi anna sekoittaa omaan käännökseensä mitään muuta käännöstä. Macbeth haluttiin saada nykyaikaan istuvaksi ja haluttiin leikitellä käännösten kanssa. Sen sijaan Rikhard III:ssa on käytetty Rossin käännöstä. Nikkilä sanoikin, että WSOY:n käännökset tuntuvat hyvin alkuperäisiltä käännöksiltä.




Pääkkönen kertoi, että Shakespeare luotaa ihmiskohtaloa ja tutkii ihmistä. Martinin mukaan Shakespeare oli kiinnostunut kaikesta elämästä, eikä hänellä ollut agendaa kirjoituksilleen. William Shakespeare on ollut todella vaikuttava näytelmäkirjailija. Hänen näytelmistään löytyy komedioita, historiallisia näytelmiä ja tragedioita. Shakespearen tekstit ovat edelleen ajankohtaisia. Lisäksi hän on tietenkin ollut merkittävä englanninkielen kehittäjä ja hänen tekstinsä ovat hyvin monivivahteisia.


Bloggariklubilaisilta kysyttiin heidän suhdettaan Shakespeareen. Minulla on perussuhde eli ei mitään varsinaista suhdetta, vaikka kyllähän se aina hieman ”Vau” on, kun puhutaan Shakespearesta. Sen sijaan mieleeni muistui tapaus lukiovuosiltani joskus hamassa menneisyydessä 80-luvulla. Äidinkielenopettaja oli järjestänyt luokallemme teatteri-illan. Se ilmeisesti liittyi johonkin lukiokurssiin. En muista, mikä teatterikappale olisi ollut kyseessä, mutta minä ja ystäväni emme voineet teatteririentoon osallistua, koska meillä oli liput Dingon konserttiin. Oli siis kulttuuri vastaan kulttuuri ja nuorisomusiikki voitti. Opettaja ei kuitenkaan päästänyt meitä vähällä. Hän hankki meille liput Kansallisteatteriin Kuningas Leariin. Siis Shakespearea. Esityksestä jäi huono kuva, koska istuimme muistaakseni ylimmän kerroksen aitiossa ja kaide esti osittain näkyvyyden. Yritin kurkotella, mutta keskittyminen herpaantui, kun piti keskittyä kurkotteluun. Lukiokurssi tuli kuitenkin suoritettua ja sain jopa jonkinlaisen esseen esityksestä kirjoitettua. Enkä minä mikään teatterivihaaja ollut nuoruudessani. Olin aina menossa mukana, jos joku vain teatterilippuja oli ostamassa.





Shakespeare-ilta oli mielenkiintoinen kaiken kaikkiaan, joten kiitokset ihanille Bloggariklubin vetäjille. Hain kirjastosta muutaman Shakespeare-kirjan kuvittaakseni tätä postausta. Kotiin tullessa jumiuduin heti yhden kirjan alkusivuille lukiessani Erik Söderblomin esipuhetta. Nyt se mielenkiinto vasta heräsikin William Shakespearea kohtaan. Onko vaarana se, että minusta tulee fani? Ja se Macbeth. Siitä on tulossa oma postaus myöhemmin.



19.3.2017

Mikko Rimminen: 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä pihalla lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot

Nyt tuli hirviöotsikko, mutta ei voi mitään, koska halusin otsikkoon lukemani runokokoelman molempien kokoelmin nimet. Siis mitä? Voiko vaikeammin asian esittää? Aloitetaan alusta. Helmikuun Kirja vieköön! -illassa yhtenä kirjailijavieraana oli Mikko Rimminen. Tajusin vasta illan aikana, että mieheltä on ilmestynyt runokokoelmia ennen varsinaista läpimurtoromaania Pussikaljaromaania (Teos, 2004). Olihan sitä runohaasteen nimissä siis tartuttava Rimmisen runoihin. Kirjastosta niitä tietysti löytyi ja nappasin mukaani hieman paksumman kirjan, joka kuitenkin oli ohut. Pari muuta hyllystä löytyvää teosta olivat lähinnä vihkosia. Kotona tutkin kirjaa tarkemmin ja tajusin, että samoihin kansiin oli sisällytetty Rimmisen kaksi runokokoelmaa. Tästä siis tulee kirjan nimi 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot (Tammi, 2011).

Runokokoelma alkaa Rimmisen kokoelmalla Jännittävää olisi nähdä lintuja (2000). Kokoelman runot on lajiteltu viiden otsikon alle. Yhteistä runoille on sanoilla leikittely. Aluksi lähdetään liikkeelle unettomista öistä, joissa alakerran naapurissa tippakaan ei tapa ja verhon takaa voi löytyä pimeyttä tai satavaa lunta. Kun uni on vihdoin tullut ja on saatu levättyä, voidaan siirtyä miettimään jotain muuta ja päädytään merelle. Ollaan matkalla tai oikeastaan matka on matkalla. Ei kuitenkaan päästä lähellekään perille. Käydään hieman toriostoksilla ja haistellaan kalanhajuista valoa. Lopulta päädytään jälleen yön pimeyteen ja kulkemaan ikkunoiden taakse perheiden valoon. Mutta kyllä se aurinkokin paistaa.

Sumusta pulppuavat mustat autot (2003) on selkeästi erilainen kuin kirjan ensimmäinen puolisko. Vaikka sanoilla leikittely jatkuu, on jälkimmäisen kokoelman runot mielestäni lähempänä pieniä tarinoita. Se, mikä näissä runoissa on hauskaa ja lukijaa kenties harhauttavaakin, on runojen nimet. Minulla meni hetki jos toinenkin, kun ihmettelin, kuinka runojen otsikot olivat vaihtaneet paikkaansa ja meinasin jopa lähteä kirjastoon tarkastamaan asiaa alkuperäisestä runokokoelmasta. En kuitenkaan mennyt. Tässä toisessa osassa runot on tosiaan nimetty siten, että runon nimi on seuraavan runon alku. Kuitenkin runo, joka on nimetty seuraavan runon alulla, sisältää otsikon iskulauseen jollain lailla. Hämmentävän hienoa sanoilla taiteilua.

Rimmisen runokokoelma vaatii lukijalta aikaa pysähtyä ja miettiä lukemaansa. Runot eivät välttämättä avaudu helposti, mutta niissä on jotain hyvin rauhoittavaa. Eräänä iltana tulin jostain iltariennosta ja kävin tapani mukaan ylikierroksilla. Hieman jo pelotti aikainen aamuherätys, koska unesta ei ollut tietoakaan. Otin 2 x Rimmisen käteeni ja luin pari runoa. Runot eivät olleet nukuttavia, mutta rauhoittavia olivat. Ei aikaakaan, kun ylikierrokset olivat tipotiessään ja minä olin valmis unten maille.

Mikko Rimmisen runokokoelmaa 2 x Rimminen suosittelen kaikille, jotka ovat pitäneet Rimmisen romaanien sanataituruudesta. Näissä runoissa sanoilla taiteillaan oikein kunnolla.

Minä viittasin kintaalla
ja kaikki tulivat kuulemaan
mitä asiaa minulla oli

Lainattu Mikko Rimmisen runokokoelmasta 2 x Rimminen: Jännittävää olisi nähdä lintuja – Sumusta pulppuavat mustat autot.

2 x Rimmisellä osallistun Reader, why did I marry him? -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa oli yhteensä 69.





13.3.2017

Teatterissa: Isä

Tuli taas vaihteeksi käytyä teatterissa. Joku ajattelee, että taas, mutta se on osa minun elämää. Mahtava harrastus, joka vie ajatukset arkisista asioista. Nyt kävin katsomassa Helsingin Kaupunginteatterin esittämän Isän (Le Père, 2012) Studio Pasilassa. Isä on Florian Zellerin palkittu musta komedia, joka nähdään ensimmäistä kertaa Suomessa.

Isä kuvaa absurdilla tavalla arkipäivää, joka pitää aloittaa joka aamu puhtaalta pöydältä, eikä mikään tuttu meinaa pysyä muistissa. Annen (Vuokko Hovatta) iäkäs isä Arne (Jari Pehkonen) on alkanut kärsiä muistiongelmista. Tytär käy isänsä luona päivittäin, mutta ongelmat alkavat kasaantua ja väsymys meinaa kaataa tyttären. Anne palkkaa hoitajan toisensa perään, eikä Arne voi sietää sitä. Hän ei halua vieraita ihmisiä kotiinsa. Ei etenkään, jos vieraat varastelevat hänen omaisuuttaan. Voisiko ratkaisu olla siinä, että isä muuttaa tyttären ja tämän miehen Patrikin (Heikki Sankari) luokse asumaan? Toisaalta, missä Arne oikeastaan asuu? Eikö tyttären pitänyt muuttaa Osloon miesystävänsä kanssa? Kuka on mies, joka asunnossa pyörii kuin kotonaan? Ja missä muuten on se kivempi tytär, joka jaksaa aina hymyillä?

Jari Pehkonen ja Vuokko Hovatta
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila



Pidän Jari Pehkosen heittäytymisestä rooliin kuin rooliin. Näytelmän isänä Pehkonen on välillä hellyttävä kiukuttelija ja toisinaan taas tuska paistaa Pehkosen kasvoilta. Pehkonen eläytyy rooliinsa niin antaumuksella kuin olisi aivan oikeasti unohtanut kaiken. Hieman myös suupieliä nosti se, kuinka Pehkonen näyttämöllä liikkui. Aivan kuin oikea vanhus. Vuokko Hovatan kasvoilta pystyi lukemaan ahdistuksen, jonka isän sairaus tyttäressä aiheutti. Lisäksi Hovatassa näki jopa fyysistä kipua, kun hän mietti, mitä tehdä isänsä kanssa. Pehkonen ja Hovatta vetivät näyttämöllä koskettavaa esitystä. En usko, että näytelmä jätti kylmäksi ketään. Hienoa työtä koko työryhmältä.

Leenamari Unho ja Jari Pehkonen
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Isän on ohjannut Milko Lehto. Lehto on tehnyt näytelmästä toimivan kokonaisuuden, jossa muistisairas isä vie tyttären ja hänen miehensä romahtamisen partaalle. Janne Siltavuoren lavastus oli yllättävä. Mietin, kuinka hankalaa näyttelijöille oli näytellä kaltevalla näyttämöllä. Pidin myös siitä, millä tavoin isän mielikuva ikkunaverhojen tippumisesta oli kuvattu. Lasiseinä oli myös hyvin symbolinen. Suljettu tila, jossa näkee, mutta ulospääsyä ei ole.

Vuokko Hovatta ja Jari Pehkonen
Kuva © Tapio Vanhatalo, Helsingin Kaupunginteatteri/Studio Pasila

Kuvittelin Isän olevan komedia ja ehkä se sitä osittain olikin, mutta minut näytelmä sai hieman surumieliseksi. Toki näytelmässä oli hauskoja kohtauksia, mutta taustalla oli koko ajan huoli hämmentyneestä vanhuksesta, joka ei tiedä, missä mennään. Tyttären huoli painoi päälle myös. Raskaita aiheita, joita on vaikea peittää edes komedian varjolla. Varmasti lähes jokaisella on tällaisia tapauksia tuttavapiirissä, jos ei aivan itse ole joutunut vastaavaan tilanteeseen. Sen, jolla muisti vielä pelaa, on tehtävä vaikeita valintoja, jotka vaikuttavat muistisairaan elämään lopullisesti. Lisäksi näytelmä herätti ajatuksia vanhustenhoidosta. Saako muistisairas vanhus tarpeeksi aikaa hoitajilta ja onko hoito tarpeeksi laadukasta? Kimurantteja asioita, joihin ei ole yhtä ja oikeaa vastausta.

Isää suosittelen katsomaan jo pelkästään loistavien näyttelijöiden takia. Isä herättää myös paljon ajatuksia ja keskustelunaiheita.

Näytelmä sai suomenkielisen kantaesityksensä Helsingin Kaupunginteatterin Studio Pasilassa 19.1.2017.

Rooleissa: Jari Pehkonen, Vuokko Hovatta, Helena Haaranen, Sesa Lehto, Heikki Sankari ja Leenamari Unho

Suomennos: Reita Lounatvuori
Ohjaus: Milko Lehto
Lavastus: Janne Siltavuori
Puvut: Riitta Anttonen-Palo
Valosuunnittelu: Teppo Saarinen
Äänisuunnittelu: Ari-Pekka Saarikko
Naamiointi ja kampaukset: Milja Mensonen 

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.



12.3.2017

Mikko Kalajoki: Miesmuisti

Käykö teille ikinä niin, että teitä alkaa naurattaa julkisella paikalla ja olette yksin? Minulle käy, ja nyt kävi aika useasti. Minulla oli työmatkalukemisena Mikko Kalajoen Miesmuisti (WSOY, 2017), joka jaksoi naurattaa pähkähulluudellaan. Junassa istuessani suupieleni nousivat tuon tuostakin ylöspäin ja tunsin, kuinka minuun saatettiin katsoa hieman oudoksuen. Yritin kaikin keinoin kuitenkin olla nauramatta ääneen, vaikka vaikeaa se välillä olikin. Olin tammikuussa Bloggariklubin järjestämässä kustantamoillassa, jossa yhtenä kirjailijavieraana oli Mikko Kalajoki. Mielenkiintoisen illan päätteeksi saimme kirjailijavieraiden uutukaiskirjat kotiin viemisiksi, joten kiitos Mikko Kalajoen Miesmuistista lähtee kustantajalle.

Miesmuisti kertoo neljääkymmentä ikävuotta lähestyvästä Arto Tiensuusta, jonka arkeen kuuluvat vaimo, kaksi alle kouluikäistä lasta sekä remontin alla oleva rintamamiestalo. Aika tyypillistä, mutta pakkaa sekoittaa myös Arton kaistapäinen pomo, joka sattuu olemaan miehen lapsuudenystävä. Lisäksi Arton katseet ja ajatukset alkavat yhä useammin liikkua lastentarhan parikymppisessä hottiksessa. Samaan aikaan Arton nuoruudenrakastettu on ilmestynyt kuin huomaamatta miehen tielle. Mihin hävisivät kaksikymmentä vuotta miehen elämästä, ja kuinka kaikki tuntuu olevan nykyään niin hankalaa ja hermoja raastavaa? Miksi aika ei riitä kaikkeen? Ja mikä on patti, jonka Arto löytää vasemmasta kiveksestään? Kipeä se ainakin on.

Mikko Kalajoen Miesmuistissa liikutaan nykypäivässä ja välillä sukelletaan Arton nuoruusvuosiin 1980-luvulle, kun kaikki oli vielä toisin ja maailma odotti valloitustaan. Kirjasta löytyy myös wikipediamaisia tietoiskuja esimerkiksi rintamamiestaloista ja juoksemisesta. Kirja on hyvin rakennettu pakkaus. Ainakin huomattavasti paremmin kuin rintamamiestalo, jota Arto remontoi. Vaikka nykypäivästä syöksytään välillä 80-luvulle, ei se tee kirjasta sekavaa, vaan antaa lukijalle laajemman kuvan siitä, millainen mies Arto Tiensuu on. Lisäksi se toi ainakin itselleni, 80-luvun nuorelle, muistoja kultaisesta nuoruudesta tai ei se kyllä tainnut niin kultainen kuitenkaan olla, mutta isot hiukset oli ja olkatoppaukset joka tapauksessa. Oli miten oli, mutta Iron Maiden ja Kiss olivat kovia bändejä ja ovat sitä tietysti edelleenkin. Mutta Limahlia en olisi muistanut ilman Miesmuistia.

Miesmuisti on helposti luettava ja mukaansatempaava kirja. Keski-ikäisen miehen elämä vaikuttaa olevan vaikeaa ja se jaksaa naurattaa tällaista keski-ikäistä naista. Kirja on kaikessa koomisuudessaan kuvaus keski-ikäistymisestä, isyydestä ja avioliitosta. Kirjan päähenkilö joutuu tekemään ratkaisuja, jotka eivät mene aivan putkeen ja kirjan loppupuolella mielestäni mentiinkin jo hieman yli laitojen tai ehkä ei niin hiemankaan. Oikeasti ei kellään voi mennä ihan tuolla tavalla elämässä vai voiko? Kaikkea ei voi paljastaa, mutta kirjassa riittää vauhtia ja vaarallisia tilanteitakin. Ja vaikka kirjan loppu olikin ihan jotain muuta kuin odotin, pidin kirjasta todella paljon.

Kustantamoklubilla WSOY:n kirjallinen tuottaja Lari Mäkelä haastatteli Mikko Kalajokea. Hän kertoi Miesmuistin tekstin olevan sujuvaa ja vuolassanaista, kuten Kalajoen puhekin. Kalajoki itse totesi, että se, mikä näyttää sujuvalta, sitä on treenattu ja hiottu paljon. En tiedä, mutta hyvin on treenattu ja hiottu. Sen huomaa, kun lukee kirjaa. Aamulehti on kirjoittanut kirjan olevan tanakkaa äijäproosaa. Kirjailijaa itseään tämä hymyilyttää, koska kirjassa otetaan kantaa mieheksi kasvamiseen ja miehisyyden ristipaineisiin. Kalajoki itse pitää äijyyttä myös herkkyytenä. Kalajoki kertoi myös, että kirjasta leikattiin paljon pois 80-luvun takaumia, joka tuotti kirjailijalle melkoista tuskaa. Toisaalta hän uskalsi luottaa kustantajaan, ja lopputuloksena syntyikin kirja, joka on ainakin kirjallisen tuottaja Mäkelän mukaan vuoden kiinnostavin kirja. Lukijan on vaikea tähän vielä tässä vaiheessa vuotta sanoa mitään, mutta ehdottomasti kirja kiipeää allekirjoittaneen lukijan listoilla kärkipaikoille. 

Mikko Kalajoen Miesmuisti kannattaa pitää muistissa. uskon, että tästä kirjasta kuullaan vielä enemmänkin. Kirja kannattaa myös lukea, jos pitää hulvattomasta menosta ja äkkiputoamisista.





9.3.2017

Teatterissa: Mieletön metodi

Harmittelin viime syksynä sitä, että Helsingin Kaupunginteatteri esitti Lilla Teaternissa Daniel Glattauerin näytelmää Mirakelmetoden (Die Wunderübung, 2014). En oikein luota omaan ruotsin kielen taitoon, joten en viitsinyt mennä esitystä katsomaan, koska olisi kuitenkin harmittanut, jos kun en olisi kaikkea ymmärtänyt. Mutta harmittelu loppui nyt. Mirakelmetoden on kääntynyt suomeksi ja minä olin heti mukana menossa ja ennakkonäytökseenhän sitä oli mentävä. Niin ja se kappale on suomeksi Mieletön metodi.

Mieletön metodi on parisuhdekomedia, jossa keski-ikäinen pariskunta, Valentin (Nicke Lignell) ja Johanna (Pia Runnakko) ovat löytäneet tiensä parisuhdeterapeutille (Joachim Wigelius). Avioliitto on kestänyt seitsemäntoista vuotta, eikä pariskunnalla tunnu olevan enää mitään muuta yhteistä kuin lapset ja riidat. Parisuhdeterapeutin pyytäessä pariskuntaa kertomaan jotain avioliitosta, äityy keskustelu aina verbaaliseksi sanasodaksi Johannan ja Valentinin välillä. Sama toistuu, kun parisuhdeterapeutti pyytää muistelemaan avioliiton alkuaikoja, kun kaikki on ollut hyvin. Entä sitten parisuhdeterapeutin antamat harjoitustehtävät? Keskittyminen herpaantuu ja suututaan. Voiko tällainen liitto vielä jatkua vai onko syytä päätyä eroon?

Pia Runnakko, Joachim Wigelius ja Nicke Lignell
Kuva © Henrik Schütt, Helsingin Kaupunginteatteri/Lilla Teatern



Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia näyttelijöiden suhteen, joten olin todella iloinen, kuinka loistava trio näyttämöllä esiintyi. Kukaan näyttelijöistä ei ottanut itselleen liikaa tilaa, vaan kaikki näyttelivät hyvin sopusoinnussa, mutta rautaisella ammattitaidolla. Nicke Lignell aviomiehen roolissa oli loistava. Omaan itseensä sulkeutuva tyyppi, joka pakenee vaimon mäkätystä, jos siihen vain tilaisuus tulee. Lisäpisteet annetaan siitä, että Lignell muistutti ulkonäöllisesti hämmästyttävän paljon ulkomaista näyttelijäsuosikkiani Jack Nicholsonia. Tietysti nuorempana versiona. Entä sitten Pia Runnakko? Hulvaton aviovaimo, jossa ikävä kyllä näin hieman itseäni. Ollaanko me naiset muka oikeasti noin kovia mäkättäjiä? Ei silti voi mitään. Runnakko rynni täysillä ja siitä aplodeja. Mahtavaa työskentelyä. Parisuhdeterapeutin roolissa Joachim Wigelius oli huippu. Kuinka miehen pokka piti ja ymmärrystä riitti tällaiselle avioparille kuin Johanna ja Valentin. Ja se metodi. Se oli mieletön!

Pia Runnakko, Joachim Wigelius ja Nicke Lignell
Kuva © Henrik Schütt, Helsingin Kaupunginteatteri/Lilla Teatern



Täytyy sanoa, että jo näytelmän ensihetkillä tunsin, kuinka tuttu tilanne näyttämöllä oli menossa. Arvaat, mitä puolisosi aikoo sanoa, ja osaat jo varautua, mitä vastaat ja kuinka piikikkäästi. Tai ehkäpä käännät asian vitsiksi ja naurat päälle. Rakastan verbaalista heittäytymistä. Sillä on helppo pudottaa toinen jalustalta, vaikka se menisi hieman ilkeilyn puolelle. Toisaalta, jos verbaalisen taiston molemmat osapuolet ovat tasaväkisiä, niin silloin pienet ilkeilyt sallittakoon. Minua huvittivat myös näyttelijät, jotka olivat kuin karikatyyrejä tietyistä ihmistyypeistä. Kyllä. Minua nauratti ja paljon. Näytelmä oli hauska kauttaaltaan, vaikka oikeasti kyseessä olivat vakavat asiat. Toisaalta näytelmä oli myös hyvin realistinen. Harvassa pitkään kestäneessä liitossa arki on pelkkää ruusuilla tanssimista. Minä niin nautin esityksestä joka solullani.

Nicke Lignell ja Pia Runnakko
Kuva © Henrik Schütt, Helsingin Kaupunginteatteri/Lilla Teatern



Näytelmän ohjauksesta ovat vastanneet Marina Meinander ja Kirsi Porkka. Hienoa työtä naiset ovat saaneet aikaiseksi. Osaset ovat kohdillaan, eikä näytelmässä tunnu mättävän mikään. Pidin myös siitä, etteivät lavastus ja puvustus olleet yliampuvia, koska kyseessä on kuitenkin puhenäytelmä, jossa pelataan sanoilla.

Mieletön metodi on näytelmä, joka sopii aikuisille ihmisille, joilta löytyy pilkettä silmäkulmasta. Näytelmää en suosittele tosikoille.

Mieletön metodi sai ensi-iltansa tänään 9.3.2017.

Rooleissa: Nicke Lignell, Pia Runnakko ja Joachim Wigelius

Suomennos ja ohjaus: Kirsi Porkka ja Marina Meinander
Lavastus ja puvut: Markus Tsokkinen
Valosuunnittelu: Paavo Kykkänen
Äänisuunnittelu: Eero Niemi
Naamiointi ja kampaukset: Anu Laaksonen

Näin esityksen pressilipulla. Kiitos Helsingin Kaupunginteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




5.3.2017

Aino Kivi: Maailman kaunein tyttö

Lukupiirissä luettiin vaihteeksi kotimaista kaunokirjallisuutta. Valintana oli Aino Kiven Maailman kaunein tyttö (Into, 2016). Itselleni meinasi tulla kiire lukemisen kanssa, koska katsoin, että kirja löytyy kirjaston hyllyltä. En tehnyt varausta ja lopulta mennessäni kirjastoon, kaikki Maailman kauneimmat tytöt olivatkin lainauksessa. Ei muuta kuin kirja varaukseen ja aika nopeastihan sen luettavakseni sainkin.

Maailman kaunein tyttö on neljän sisaren tarina kolmella eri vuosikymmenellä. Eletään vuotta 1994. Perhe viettää kesälomaa saaressa. Aliisa, tyttäristä vanhin, on älykäs ja kaunis. Hän on rakastanut Kurt Cobainiin, Nirvanan keväällä kuolleeseen solistiin ja kitaristiin. Saaressa vietetään Aliisan 15-vuotissyntymäpäiviä. Ada, sisaruksista toiseksi vanhin, tuntee jäävänsä Aliisan kauneuden varjoon. Ada auttaa äitiä kotitöissä ja hoitaa huomattavasti nuorempia sisaruksia Annia ja Almaa. Hän on kateellinen Aliisan itsevarmuudelle ja onkin valmis tekemään mitä tahansa, jotta Aliisa joutuisi kärsimään. Ja jotain sellaista tapahtuu, joka muuttaa Aliisan loppuelämän kulun.

Kuluu vajaa kymmenen vuotta ja Anni on kasvanut murrosikäiseksi, kapinoivaksi nuoreksi. Hän hakee rajojaan tutustuttuaan pari vuotta vanhempaan Susannaan, joka uskaltaa tehdä mitä tahansa. Anni menee ystävänsä Susannan perässä. Tapahtuu sellaisia asioita, joita ei soisi nuorelle tytölle tapahtuvan. Anni kuitenkin luottaa itseensä. Hänkin on kaunis ja älykäs. Vain taivas tuntuu olevan rajana.

Vuonna 2014 sisaruskatraan nuorin, Alma, on eksyksissä. Hän ei tiedä, mitä elämällään tekisi. Opinnot yliopistolla eivät ota sujuakseen. Hän kuulee öisin Aliisan äänen ja askeleita. Kuin sattuman oikusta, hän tapaa yliopistolla filosofian opettajan, joka tuntee perheen saarikesältä. Alma ja filosofian opettaja joutuvat suhteeseen, joka vähitellen avaa Alman halun tietää, mitä Aliisalle tapahtui.

Lukupiirin päällimmäiset mietteet Aino Kiven kirjasta olivat hyvin samankaltaiset. Kirjan alusta pidettiin, mutta muuten kirjaa pidettiin epätasaisena. Lisäksi kirja kärsi uskottavuusongelmista. Lukupiirissä keskustelua herätti esimerkiksi se, miksi Kurt Cobain oli saanut kirjassa niinkin suuren osan. Aliisa toki ihannoi Cobainia ja kirjan alussa Cobain oli ihan perusteltua, mutta sen jälkeen hän oli lukupiirin mielestä turha sivujuonne. Täytyy kyllä myöntää, että pidin osuudesta, joka oli Cobainin kuviteltua kerrontaa. Teksti nimittäin oli hyvin runollista. Itse mietin myös hieman sitä, olisiko Kivi halunnut kirjoittaa Cobainista enemmänkin, mutta sanomiset ikään kuin loppuivat kesken. Tuli myös mieleen, olisiko Cobainin osuudet korvata kokonaan Aliisan päiväkirjamerkinnöillä.

Lukupiirissä mietittiin myös sitä, kuka oli kirjan päähenkilö. Kaikkien tytärten elämässä käsiteltiin Aliisan elämää, mutta toisaalta Aliisasta tiedettiin lopulta hyvin vähän. Ada oli kirjassa kaikkein konkreettisin ja käytännönläheisin ja kenties selväjärkisinkin. Annin osuus kirjassa oli käsittämätön. Vaikka 13-14-vuotiaalla tytöllä olisi kuinka paljon tahansa sukupuolikokemuksia, tietysti toivon, ettei olisi, niin ei hän oikeasti tiedä sukupuolielämästä yhtään mitään. Tuon ikäinen on vielä tyttö, eikä mikään nainen, vaikka Anni sitä koko ajan kirjassa hehkuttikin. Alma puolestaan häilyi mielipuolisuuden rajamailla ja oli jotenkin hyvin pelottavan lähellä Aliisaa. Aino Kivi on hienosti saanut tehtyä jokaisesta tyttärestä omanlaisensa, mutta esimerkiksi Annin tekstiosuus ei lukupiirin mielestä missään tapauksessa ollut uskottava. Sen sijaan Aliisan päiväkirjamerkinnät olisivat voineet hyvinkin olla 15-vuotiaan tytön päiväkirjasta.

Perheen kaikki tytöt olivat selkeästi hyvin älykkäitä. Henkiseltä kehitykseltään tytöt sitten olivatkin jäljessä muista. Kaiken kaikkiaan hyvin kummallisia tapauksia samaan perheeseen oli syntynyt. Kirjassa on kuitenkin hyvin kuvattu se, kuinka äidin ajatus ihanneperheestä ja kauniista lapsista on lopulta pelkkää kulissia.

Aino Kiven Maailman kaunein tyttö kannattaa lukea, jos haluaa lukea romaanin nykyajan sisarusparven elämästä. Ongelmia on, mutta ehkä hieman erilaisia kuin ennen vanhaan.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3 (asteikko 1-5).





4.3.2017

Jemina – The Great American Show – avoimia harjoituksia

Viimeiset neljä perjantaita ovat olleet aamusta lähtien huikeaa odotusta. Odotusta nähdä superdiiva Jemina ja hieman siinä sivussa myös Helsinki Dance Companyn ja Uuden tanssin keskus Zodiakin taitavia tanssijoita. Team Jemina nimittäin lunasti paikkansa kaikissa neljässä Jemina – The Great American Shown avoimissa harjoituksissa Leipätehtaalla. Itse en kylläkään lopulta nähnyt kuin kolmet avoimet harjoitukset. Ensimmäisellä kerralla avoimiin harjoituksiin mennessäni istuinkin  vain junassa. Pääradan junaliikenne seisahtui sen verran pitkäksi aikaa, että myöhästyin harjoituksista. Syynä oli jonkun surullisen yksilön päätyminen raiteille. Onneksi Team Jeminalaiset täyttivät some-kanavat ja sain osani häikäisystä.


Mitä avoimissa harjoituksissa tapahtuu? Siellä yksinkertaisesti harjoitellaan tulevaa esitystä tai oikeastaan kohtauksia siitä ja pieni joukko yleisöä saa nauttia näkemästään. Kohtauksia harjoitellaan ja hiotaan kerta toisensa jälkeen uudestaan ja uudestaan. Jemina – The Great American Shown avoimissa harjoituksissa koreografi Jyrki Karttunen ohjeisti tanssijoita ja ohjaaja ja käsikirjoittaja Heidi Räsänen antoi välillä lisäohjeita. Avoimissa harjoituksissa tanssijat olivat verkkareissa ja t-paidoissa eli mitään sen suurempaa glamouria ei ollut nähtävillä. Paitsi, että kun omistaa rikkaan mielikuvituksen, saattoi tanssijat nähdä milloin missäkin asussa ja meikissä. Myös sädehtivä Jemina saattoi välillä päätyä harjoitustilaan, jos oikein antoi mielikuvituksen lentää. Avoimet harjoitukset ovat siis normaalit harjoitukset, mutta mukana on oikeaa yleisöä.


Oli mukava käydä viikon välein seuraamassa kolmet avoimet harjoitukset, koska samalla näki, kuinka esitys kehittyy. Ja vaikka kyse olikin yksittäisistä kohtauksista, eikä samaa kohtausta edes välttämättä nähnyt kuin yksissä ainoissa avoimissa harjoituksissa, huomasi tanssijoista, kuinka heille tuli viikko viikolta enemmän varmuutta esityksen suhteen. Avointen harjoitusten lopussa Jyrki Karttuselle ja tanssijoille on saanut esittää kysymyksiä. Kuulimme esimerkiksi sen, että kaikki ei aina ole itsestään selvää koreografille, mutta tanssijaryhmältä saa ideoita, joita yhdessä jalostetaan toimiviksi kokonaisuuksiksi. Toisella kertaa, kun itse olin mukana seuraamassa harjoituksia, yksi tanssija kertoi, että parin viimeisen viikon sisällä on kirkastunut paljon asioita. Asiat ovat ikään kuin loksahtanut paikoilleen. Toinen tanssija puolestaan kertoi, että harjoituksissa on naurettu paljon. Kuulostaa loistavalta työyhteisöltä.


Avoimissa harjoituksissa tuli nähtyä vaikka mitä. Ammustehtaan tyttöjä, puu, satusiivousta (itsekin sitä osaan), muotinäytös ja saluunakohtaus ihan vain muutamia mainitakseni. Kaikki kohtaukset eivät välttämättä päädy valmiiseen teokseen, mutta voi kuinka toivoisin näkeväni puun. Jotenkin toivon, että puu olisi kimallusta täynnä. Se olisi upea, koska puu oli jo pelkästään harjoitustilanteessa todella hieno. Edelleen jaksan ihmetellä sitä, kuinka helposti tanssijat osaavat tehdä sen, mitä heiltä pyydetään tai ainakin se näyttää helpolta ja kaiken lisäksi hienolta.


Mennessäni viimeisiin avoimiin harjoituksiin Helsingin Kaupunginteatterin yleisötyövastaava Mirja Neuvonen kertoi, että kyseisenä päivänä oli ollut teaser-kuvaukset ja saattaisimme nähdä esiintyjät täysissä tällingeissä. Siis wow! Enemmän kuin kurkistus tulevaan. Kamera valmiiksi ja kuvaamaan. Mutta mitä tapahtuikaan? Jemina tuli kertomaan ennen avoimia harjoituksia, ettei kyseisenä päivänä saisi kuvata. Siis mitä? Voiko superdiiva, itseään täynnä oleva Jemina kieltää itsensä kuvaamisen? Olen pohtinut asiaa, eikä kyseessä voinut olla Jemina, vaan Jyrki Karttunen. Jemina ei ikinä menettäisi mahdollisuutta saada paistatella kameroiden valokeilassa. Täytyy kyllä myöntää, että kurkistus tulevaan lupasi paljon. Arvatkaa odotanko itse esitystä? Bling blingiä ja pitkiä silmäripsiä.


Jemina – The Great American Shown ensi-ilta on 22.3.2016 Kaapelitehtaan Pannuhallilla. Jyrki Karttusen lisäksi esityksessä ovat mukana tanssijat Auri Ahola, Anne Hiekkaranta, Jyrki Kasper, Aksinja Lommi, Heidi Naakka, Mikko Paloniemi, Justus Pienmunne, Kalle Pulkkinen ja Kaisa Torkkel. Se on muuten niin, että Jemina saattaa vaihtua esityksessä lennossa, koska Jemina on ilmiö. Ja koska ilmiöt ovat aina mielenkiintoisia, kannattaa harkita esityksen katsomista. Toisaalta, jos ilmiöt pelottavat ja Jeminan häikäisy ärsyttää, on syytä pysyä neljän seinän sisällä. Minä en aio pysyä kotona.