22.1.2017

Kader Abdolah: Talo moskeijan vieressä

Tämän vuoden ensimmäinen lukupiirikirja oli valitsemani Kader Abdolahin Talo moskeijan vieressä (Bazar, 2011). Kirja valikoitui sattumanvaraisesti. Menin kirjastoon kaunokirjallisuushyllylle ja aloitin A-kirjaimesta. Kirjailija taisi valikoitua sillä, monesko kuukauden päivä oli menossa ja kirja sillä, kuinka mones viikonpäivä oli menossa. Jos nyt vaikka olisi ollut keskiviikko, niin kolmas kyseisen kirjailijan kirja. Todella sekavat valintaperusteet, mutta ainakin tuli kirja, joka oli itselle täysin uusi tuttavuus, kuten myös lukupiirin ruodinnassa mukana olleille. Kirjan hollanninkielinen alkuteos Het huis van de moskee on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2005. Kirjan on suomentanut Sanna van Leeuwen.

Talo moskeijan vieressä on erään iranilaisen suvun tarina. Suvun talo on Senedžanissa sijaitsevassa moskeijassa kiinni. Suku on huolehtinut moskeijasta vuosisatoja ja nyt suvun päämiehenä on mattokauppias Agha Džan. Mies johtaa moskeijaa sekä basaaria. Hänen vaimonsa Fagri Sadat on omalta osaltaan talon naisten keulahahmo. Moskeijan rukouskutsun huutaja on sokea Muezzin. Hänellä on poika Šahbal, josta Agha Džan toivoo moskeijalle jatkajaa. Zinatin aviomies on moskeijan imaami Alsaberi. Alsaberin kuoltua moskeijalla on väliaikaisia imaameja siihen asti, kunnes Zinatin ja Alsaberin poika Ahmad saa imaamiopintonsa suoritettua. Yksi imaameista on Galgal, Zinatin ja Alsaberin tyttären Seddiqin erikoinen ja kapinoitseva aviomies. Agha Džanin veli Nosrat tulee ja menee. Hän on mies, joka ikuistaa Iranin historiaa valokuviksi. Moskeijassa on myös kaksi isoäitiä, jotka vanhoilla päivillään tekevät radikaalin tempauksen.

Kirjan tarina alkaa 1960-luvun lopulta, jolloin moskeijan taloa asustaa kolme sukulaisperhettä. Tulevien vuosikymmenten aikana Iranin poliittinen tilanne on hyvin levotonta. Šaahin valta horjuu ja hänet syöstään vallasta. Ajatollah Khomeini palaa maanpaosta ja järjestää vallankumouksen, joka laittaa iranilaisten peruspilarit täysin uuteen uskoon. Vuonna 1980 Irakin Saddam Hussein hyökkää Iraniin vallatakseen öljykenttiä. Iranin kuohunta vaikuttaa myös Agha Džanin perheeseen. Mikään ei ole enää niin kuin ennen.

Lukupiiriläisten mielestä kirja kuului ”pakko lukea” -sarjaan. Kirjaa pidettiin helppolukuisena ja mielenkiintoisena. Henkilöhahmoja kirjasta löytyy paljon, mutta kirjan alussa oleva sukukartta auttaa pysymään perässä, jos muuten meinaa tippua kärryiltä kaikkien nimien kanssa. Kirjassa on raakuuksia, mutta niihin ei sydän aivan pysähtynyt. Fiktiivinen kirja, jonka faktapohja antoi hyvän kuvan Iranin historiasta, josta ainakin allekirjoittaneella oli vain epämääräisiä tietoja sieltä täältä. Kirjassa kuvataan historialliset tapahtumat helpolla ja mielenkiintoisella tavalla kirjan henkilöiden kautta. Tuli taas kerran mieleen, miksei koulun historiantunneilla jaeta historiaa tällaisella kaavalla. Kirjan tapahtumat olivat hyvin realistiset ja lukija sai melkoisen tuntuman siitä, millaista on elää sisällissotaa käyvässä maassa. Kirjan runous sai myös lukupiiriltä erityiskiitokset.

Kirjasta löytyy myös mukavaa nippelitietoa. Mustaa turbaania käyttävät profeetta Muhammedin jälkeläiset. Kirjassa puhuttiin myös paljon naisten käyttämästä tšadorista. Arvasin tietysti, että tšadorin avulla nainen peittää itseään, mutta nimitys oli outo, joten piti googlettaa. Kyse on nimenomaan iranilaisten naisten käyttämästä lakanamaisesta kankaasta, jota pidetään käsin tai hampain kiinni. Kiinnitysmekanismeja ei siis ole. Kirja kertoo myös tarinan, kuinka islam jakautui kahtia šiialaisiin ja sunnalaisiin. Myös Qomin kaupungin erityistärkeys selventyi kirjan avulla.

Kirjailija Kader Abdolah on paennut Iranista vuonna 1988. Hänen uusi kotimaansa on Hollanti, jonka kielen hän opiskeli ja alkoi julkaista kirjoja hollannin kielellä. Hänen kirjansa käsittelevät pakolaisuutta sekä Iranin elinoloja diktatuurin aikaan. Monet hänen kirjoistaan perustuvat hänen omiin kokemuksiinsa. Talo moskeijan vieressä on äänestetty Hollannin toiseksi parhaaksi romaaniksi kautta aikojen.

Kader Abdolahin Talo moskeijan vieressä kannattaa lukea, jos haluaa uppoutua erilaiseen, mutta mielenkiintoiseen sukutarinaan. Samalla tulee mahtava annos historiatietoutta kaupanpäällisiksi.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).





21.1.2017

Tammikuinen Kirja vieköön! -ilta

Kirjablogeissa alkoi kohista vuodenvaihteen tienoilla. Tulossa oli kolme Baba Lybeckin luotsaamaa Kirja vieköön! -kirjallisuusiltaa Savoy-teatterissa Helsingissä. Kuulosti mielenkiintoiselta tällaisen kirjaharrastajan korviin tai pitäisikö sanoa silmiin. Blogeissa arvottiin myös lippuja tapahtumiin, joten arpalippuja kehiin. Ja niinhän siinä sitten kävi, että voitin sarjalipun ja vieläpä hauskasti Kirja vieköön! – blogista, jolla ei nimestä huolimatta ole kytköksiä itse tapahtumaan. Paitsi tietenkin se, että blogi on mukana yhtenä virallisena Kirja vieköön! -tapahtuman sparraajana.


Keskiviikkona 18. tammikuuta oli ensimmäinen kirjallisuusilta, joten suuntasin kohti Savoy-teatteria. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Espan puiston poikki oikaistessani totesin puiston olevan vaarallisen liukas. Ilta alkoi teatterisalin valojen himmetessä ja Baba Lybeckin astellessa näyttämölle kauniissa, punaisessa mekossa lausuen dramaattiset alkusanat: ”Yhdysvallat.” Sanat jatkuivat ja pienen kohahduksen jälkeen sain alkusanoista otteen. Lybeck lausui otetta illan ensimmäisen vieraan Anu Partasen uutuusteoksesta Pohjoinen teoria kaikesta (Tammi, 2017). Partanen on asunut Yhdysvalloissa viimeiset kahdeksan vuotta. Yhdysvaltoihin muutto toi naiselle vastaan asioita, jotka ovat pohjoismaisessa yhteiskunnassa itsestäänselvyyksiä. Julkinen terveydenhuolto, koulutus, päivähoito. Asioita, jotka Suomessa kuuluvat kaikille, mutta Yhdysvalloissa nämä ovat palveluita, joista maksetaan, ja jos rahaa ei ole, niin ei tule palveluakaan. Partaselle oli etenkin julkisen terveydenhuollon puuttuminen tuottanut turvattomuuden tunnetta. Illan keskustelussa aiheena oli myös vapaus. Onko vapautta se, että meillä on julkiset palvelut kaikkien käytettävissä vai onko vapautta se, että voit valita, mistä palvelusta olet valmis maksamaan?


Näyttelijä Taisto Oksanen luotsasi illan seuraavan kirjailijavieraan Petri Tammisen näyttämölle tulkitsemalla Tammisen uusimman kirjan Suomen historia (Otava, 2017) sanoja. Kirjaa varten Tamminen haastatteli noin viittäsataa suomalaista kyselemällä heiltä, mikä heille on ollut mieleenpainuvin asia Suomen historiassa. Haastateltujen muistoista Tamminen koosti erilaisen historiankirjan, mutta varmasti sellaisen, joka kannattaa lukea. Lybeckin kysyessä Tammiselta, mikä hänen mieleenpainuvin historiamuisto on, niin Tamminen vastasi yllättäen, että Lahden 2001 dopingkäry. Tämä oli kuulemma myös monen haastateltavan historiamuisto. Jopa sellainen, että osa henkilöistä oli lopettanut hiihdon seuraamisen kokonaan dopingskandaalin tullessa ilmi. Eivätkä kuulemma ole vieläkään alkaneet seurata hiihtoa uudelleen.

Seuraavan kirjailijavieraan henkilöllisyys oli helposti arvattavissa Pekka Strangin tulkinnasta. Mies oli Jörn Donner. Jos ilta oli jo tähän asti ollut varsin mielenkiintoinen, teki Donner siitä huikean. Lähes joka kerta, kun Donner avasi suunsa, sai hän yleisössä aikaan naurunremakan. Donner on terävä sanailija. Hallitus esimerkiksi sai osansa Donnerin suorasukaisista puheenvuoroista. Donnerin uusin teos Suomi Finland (Otava, 2017) on satiirimainen teos satavuotiaasta Suomesta. Donnerin sanojen mukaan Otava pyytää kiskurihintaa pienestä kirjasesta. Niin tai näin. Kirja alkoi kiinnostaa, kuten myös viisikymmentä vuotta sitten julkaistu Donnerin Uusi maammekirja (Otava, 2017). Ihan jo sen takia, että myös allekirjoittaneella on tänä vuonna juhlavuosi. Vuosia tulee puolet vähemmän täyteen kuin itsenäisellä Suomella, joten onhan se tiedettävä, millainen Suomi oli syntymävuotenani.


Kolmen kirjailijavieraan jälkeen ilta oli puolessavälissä. Tauon jälkeen näyttämöllä oli vain kaksi nojatuolia. Mietin, kuinka haastattelu tapahtuu, koska vierainahan olisivat vielä presidentti Tarja Halonen sekä Tellervo Koivisto. Se selvisi pian. Näyttelijä Laura Malmivaara astui näyttämölle ja esitti kaksi kirjettä Anne Mattssonin kirjoittamasta Tellervo Koivisto -elämäkerrasta (Siltala, 2017). Tämän jälkeen Tarja Halonen ja Tellervo Koivisto astuivat käsikynkkää näyttämölle ja istuutuivat nojatuoleihin. Yleisö nousi ylös ja osoitti suosiotaan. Oloni oli epätodellinen ja taianomainen. Tässä hetkessä oli sitä jotain, jonka muistan pitkään. Baba Lybeck ei enää ollutkaan haastattelemassa, vaan haastattelijana oli Tarja Halonen. Vaikka nostan Lybeckille hattua, niin täytyy myöntää, että Halosen ja Koiviston kohtaaminen Savoy-teatterin näyttämöllä oli jotain todella mahtavaa. Halonen ja Koivisto ovat tunteneet toisensa jo pitkään. Halonen ohjasi keskustelua älykkäästi, mutta rennosti. Hauraan ja hennon näköinen Koivisto avasi keskustelussa omaa elämäänsä. Hän on nähnyt köyhyyden ja sen, kuinka Suomesta on kasvanut hyvinvointivaltio. Halonen kertoi myös, että Tellervo Koiviston slogan oli aikoinaan ja on varmasti edelleen: ”Ei tehdä tästä numeroa.” Tarja Halosen ja Tellervo Koiviston esiintyminen oli kerrassaan mieletön päätös illalle. Yleisö sai varmasti sen, mitä illalta hakikin.



Keväällä on vielä kaksi Kirja vieköön! -tapahtumaa. Helmikuussa on seuraava ja maaliskuussa viimeinen. Olen todella iloinen, että minulla on sarjalippu, jotta pääsen vielä osalliseksi näihin mahtaviin kirjallisuusiltoihin. Ja ihan viimeiseksi pahoittelen kuvien huonoa laatua. Eihän tuolla minun kännykkäkameralla mitään hyviä kuvia saa aikaiseksi.


15.1.2017

Kyllikki Villa: Ei eilistä, ei huomista – Runoja vuosilta 1964—2004

Otin taas haasteen vastaan. Reader, why did I marry him? -blogin Omppu Martin heitti blogissaan runohaasteen ajalle 6.1.—30.6.2017. Tarkoituksena on lukea itsenäisyytemme aikana julkaistuja suomalaisten runoilijoiden runoja. Minä kuulun juuri siihen joukkoon, joka ei kauheasti runoja lue. Toki luen joskus, mutta tämän haasteen aikana aion lukea huomattavasti enemmän.

Kirjastoonhan sitä sitten oli ensitöikseen mentävä ja runohyllyä tuijottamaan. Ensimmäiseksi osui käteen Ismo Alangon paksu teos Alangon lyriikoista. Olin kahden vaiheilla, mutta jätin kirjan hyllyyn, koska en ollut aivan varma, saisiko haasteeseen ottaa tällaisia teoksia. Aikani kirjoja selailtuani käteeni osui Kyllikki Villan Ei eilistä, ei huomista – Runoja vuosilta 1964—2004 (Like, 2005). Osa kirjan runoista on ollut aiemmin julkaisemattomia ja osa kokoelmista Ei, ei matkavakuutusta minulle (1976) ja Pitelen kiinni hetkestä kuin kädestä (1978).

Ei eilistä, ei huomista runot on jaettu seitsemän eri teeman mukaiseen lukuun. Huimaavan hetken omistamme kaiken on selkeästi teemaltaan rakkauspainotteinen. Kauniita, unenomaisia välähdyksiä kahden ihmisen rakkaudesta ja kaipuusta. Luopumisen teemoja käsitellään luvussa Sinäkö lähdit vai minä. Rakkaus on kuihtunut ja ero tullut. Kipuilua, yksinäisyyttä ja jopa vihaa löytyy näistä runoista. Kyllikki Villan runoteos ei tietenkään olisi mitään ilman matkoja ja niiden mukanaan tuomia tunnelmia maailman laidoilta. Näille runoteoksessa on omistettu yksi luku. Runoteoksessa on myös elämää, vastuuta ja velvollisuutta laajemmalti pohdiskelevaa runoutta luvun On vain uimataito alla. Äitiyden olemus on otettu runoteoksessa myös huomioon. Millaista on äidin ja lapsen välinen suhde sekä millaista on oman äidin ja itsensä välinen suhde. Asiat voivat kääntyä nurinniskoin, kun äitiyttä ajattelee eri näkökulmista. Matkakelloni viisarit sisältää runoja eroista ja lähdöistä, mutta myös vanhenemisesta. Kirjan viimeinen luku kokoaa kirjan hienoksi kokonaisuudeksi rakkaus- ja vanhenemisteemoillaan.

Olin iloinen, että tulin valinneeksi Kyllikki Villan runoteoksen ensimmäiseksi haastekirjaksi. Kyllikki Villa (1923—2010) oli maailmanmatkaaja, kirjailija ja suomentaja. Hänen runoissaan näkyy maailmanmatkaajan katse. Runot ovat moniselitteisiä ja kauniita. Muutaman rivin runo saattaa sisältää ainekset laajemmalle ajattelulle. Minullahan oli tarkoitus lukea yksi runo aamuisin, mutta ainakin Villan runot veivät mennessään. Huomasin avaavani kirjaa joka kerta, kun makuuhuoneessa kävin ja sängyn päälle istuin.

Kyllikki Villan Ei eilistä, ei huomista -runoteokseen kannattaa tarttua, jos tykkää lukea runoja. 133 runon kokoelmasta löytyy varmasti jokaiselle jotakin pohdittavaa.

Aamuvarhaisesta
yksin
hiljaisuudessa
käytän valkenevia tunteja

Se on kuin omistaisi talon

Lainattu Kyllikki Villan runoteoksesta Ei eilistä, ei huomista.







14.1.2017

Perjantai-ilta säteilevän Jeminan seurassa

Kylläpä vaihtui arkisen harmaa työviikko kertaheitolla pinkin ja glitterin sävyttämäksi perjantai-illaksi. Ai miksikö? Siksi, että minähän kuulun ihanan diivan Jeminan sisäpiiriin Team Jeminaan. Olimme saaneet kutsun perjantai-illaksi Jeminan I absolutely love me (and Jemina) -workshoppiin. Kyllä kuulkaa taas tuli todistettua, kuinka kivaa ja säteilevää ihmiselo voi olla. Ihanaa, kun saan kuulua kimaltelevan Jeminan sisäpiiriin.

Team Jemina
Kuva © Riikka Kiviaho


Ennen varsinaista workshoppia saimme hienon tilaisuuden nähdä osan Jemina – The Great American Shown salaisista harjoituksista. Jemina ei vielä tässä vaiheessa ollut paikalla, mutta Jyrki Karttunen antoi ohjeita tanssijoille koreografioiden suhteen ja osallistui tietenkin myös itse harjoituksiin. Aina olen ihaillut sitä, kuinka taitavasti tanssijoiden liikkeet menevät yksiin ja kuinka sulavaa heidän esiintymisensä on. Salaisissa harjoituksissa sain kuulla, että ei kaikki käy kuitenkaan ihan sormia napsauttamalla. Työtä tehdään paljon. Liikkeitä hiotaan ja harjoituksia on päivittäin. Siitä huolimatta sain eilenkin nähdä taitavaa liikehdintää. Kyllä ammattilaiset osaavat. Pienoista haastetta kuulemma toivat miestanssijoiden jalkoihin asetetut korkokengät. Naiset sen sijaan olivat tyytyväisiä, että kerrankin saisivat tanssia matalissa kengissä.


Salaisten harjoitusten loputtua Jyrki Karttunen antoi tanssijoille luvan lähteä. Tässä vaiheessa Jemina astui huoneeseen ja siitähän se bling bling alkoikin. Team Jeminalle tuotiin vaaterekki, jossa oli paljettimekkoa, korkokenkää ja kimalletta. Wau! Tiimiläiset rekin kimppuun ja vaatteita sekä kenkiä sovittelemaan. Jemina korjaili samaan aikaan meikkiään, mutta kävi ihastelemassa tiimiläisten huippuvalintoja. Itse päädyin säteilevän säihkyvään kultaiseen paljettihameeseen sekä ihanan kimaltelevaan huiviin. Niin ja huippuna kultaiset kengät. Vähänkö olin hienona, mutta en tietysti niin hienona kuin Jemina. Upean Jeminan tasollehan ei kukaan toinen yllä.


Mitä workshopissa sitten muuta tehtiin kuin soviteltiin vaatteita? Siis aivan mieletöntä! Jemina opasti meitä muutaman salaisissa harjoituksissa nähdyn koreografian saloihin. Ensin harjoittelimme Meryliä. Tunnetila Hiljaiset sillat -elokuvan sillalle, jossa Meryl astelee sillalla kärsien Iowan kuumuudesta. Hieman täytyy välillä kuivata hikeä pois kasvoilta ja kaulalta, kunnes katse kohdistuu virkistyksen tuojaan, kylmään limukoriin ja sitä kautta itse Clint Eastwoodiin. Ooh. Mutta mitä? Siis hupsis, takaisin kotitöihin haaveksimasta. Satusiivous oli oppi, jonka otin heti tänään käyttööni. Disneyn satumusiikki taustalle soimaan ja siivousrätti käteen. Siivousrätin liike lähtee koko kropasta. Välillä voi nostaa katseen korkeuksiin ja haaveilla. Pinttyneimpiin likoihin puhalletaan ja hangataan oikein kunnolla, jonka jälkeen lopputulosta voi vain ihailla nostamalla kädet yhteen. Saatat nähdä myös pienen lintusen lentoonlähdön siivotessasi. Bolerossa sinä tiedät, kuka olet ja mitä haluat. Kaikki lähtee lantiosta ja katseesta. Hurjaa! 


Miksi koulussa tanssiharjoitukset olivat jalkaliikkeiden laskentaa ja yhtä kärsimystä? Jos vain kaikilla olisi mahdollisuus päästä ihanan Jeminan tanssiharjoituksiin, niin mitä mahtavia taitureita ihmisistä kuoriutuisikaan? Sitä paitsi Jemina ei harjoituttanut meitä kahta tuntia putkeen, vaan pienissä pätkissä, jolloin ei iskenyt tuskanhiki päälle, vaan kaikki oli mukavaa ja sulosointuista. Täytyy sanoa, että olen etuoikeutettu, koska kuulun säteilevään Team Jeminaan.


Tanssiharjoitusten lisäksi Jemina antoi meille käytännön meikkivinkkejä. Parhaimman lopputuloksen saa, kun yhdistää kallista ja halpaa. Tämä siis vinkkinä muillekin, niin koette ehkä sen, kuinka tulla säteilevämmäksi ja ihanammaksi. Itse vain mietin, kuinka upeaksi sitä voikaan tulla, kun tällaisen opin käyttööni otan. Tietysti voin vain katsoa mahtavaa Jeminaa ja todeta, että suunta on oikea, kun Jeminan meikkivinkit otan haltuuni. Jemina neuvoi myös vaihtamaan vaatteita jatkuvasti. Sitä tuleekin kotona harrastettua, mutta ehkä alan myös töissä vaihdella vaatteita päivän mittaan. Jeminalla oli muuten hirvittävä ongelma, mitä tehdä lauantaina. Hän oli hieman kahden vaiheilla, lähteäkö Pariisiin shoppailemaan vaiko Lappiin hiihtämään. Erään tiimiläisen kysyessä, hiihtääkö Jemina, niin Jemina oli hieman hämmästynyt ja sanoi, että after skihän on hiihtoa.


Enää on muuten reilu kaksi kuukautta Jemina – The Great American Shown ensi-iltaan. Team Jemina on paikalla ensi-illan jälkeen yhtenä perjantai-iltana ja tietenkin VIP-paikoilla, koska ihana Jemina niin haluaa. Tätä ennen Team Jemina ehtii kuitenkin vielä olla Jeminan matkassa mukana muutamaan otteeseen. Pidän teidät kuulolla. Bling bling. Pinkkiä ei voi koskaan olla liikaa. 💗💗💗


10.1.2017

Lucy Dillon: Eksyneiden sydänten koti

Voitin viime kesänä kasan kirjoja Ullan luetut kirjat -blogista. Kirjapinossa oli myös Lucy Dillonin Eksyneiden sydänten koti (Gummerus, 2012) pokkariversiona. Suomenkielinen kovakantinen laitos ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 2011. Englanninkielinen alkuteos Lost Dogs and Lonely Hearts on vuodelta 2009. Kirjan on suomentanut Ulla Lempinen. Luin kirjan jo viime syksynä, mutta on postaus jäänyt tekemättä, joten korjataanpa tilanne nyt.

Rachel Fielding on tullut juuri jätetyksi. Kostoksi hän on lähtenyt kävelemään hyvästä työpaikastaan, koska mies työskentelee samassa paikassa. Sekavaan elämäntilanteeseen tulee vielä yksi mutka. Rachel perii tädiltään talon, Gem-nimisen koiran sekä koirahoitolan. Koska vaihtoehtoja ei tunnu olevan, muuttaa Rachel Lontoosta Englannin maaseudulle pieneen Longhamptonin kylään ainakin siksi aikaa, että elämäntilanne selkenee.

Vähitellen Rachel huomaa uppoutuneensa uuteen työhönsä, jota ei varsinaisesti työksi kutsu. Hän jatkaa tätinsä jalanjäljillä ja etsii löytökoirille uusia, parhaiten sopivia omistajia. Bertie-basset saa väliaikaisen kodin lapsettomuudesta kärsivän pariskunnan Natalien ja Johnnyn luota. Yksinhuoltaja Zoe saa riesakseen ex-miehensä lapsille ostaman koiranpennun Toffeen. Kylän lääkäri Bill huomaa yhtäkkiä omistavansa villakoiran. Rachelin apuna on Megan, joka onneksi osaa ja tietää kaiken koirista ja koirahoitolasta. Kaiken tämän koiraelämän keskellä Rachel joutuu tekemisiin ärsyttävän eläinlääkärin, Georgen, kanssa.

Eksyneiden sydänten koti on ennalta arvattava, mutta jollain tavalla hyvin ihana ja sympaattinen kirja. Kirja on myös helppolukuinen ja helposti keskeytettävissä oleva, ellei halua ahmia koko kirjaa kertaistumalta. Pidin kirjassa etenkin siitä, että vaikka Rachelin tarina oli kirjan päätarina, oli kirjassa sivutarinoita, jotka värittävät kirjaa entisestään. Dillon on osannut luoda kirjan henkilöhahmoista kutkuttavan herkullisia. Sellaisia, että lukija haluaa tietää lisää, mitä henkilöille tapahtuu. Täytyy myös antaa kiitokset kirjan koiratietoudelle, joka tuntui olevan kirjailijalla hyvin hallussa.

Vaikka kirja on näennäisesti luettavissa hömppäkirjoihin, on kirjassa myös monta syvällisempää asiaa. Kirjassa käydään läpi nelikymppisen naisen yksineloa ja sinkkuutta. Missä ovat lapset ja kuinka paljon suku jaksaa painostaa? Hyvin tyypillistä nyky-yhteiskunnalle, vaikka yksineläviä on koko ajan enemmän ja enemmän. Toisaalta pohdittavaa riittää myös eronneen naisen yksinhuoltajuudessa ja sitä myötä sinkkuudessa. Joillakin on ongelmana lapsettomuus ja mahdolliset hedelmöityshoidot. Rankkoja aiheita. Taloudellinen ahdinko on myös yksi kirjan teemoista. Kuinka selvitä päivästä toiseen, kun tuloja ei ole tai tulot ovat pienet? Tästä päästään myös kirjan työttömyysaiheeseen. Kirjan teemat ovat hyvin tyypillisiä nykymaailman ongelmia, mutta toisaalta kirja luo myös uskoa rakkauteen ja todelliseen ystävyyteen.

Lucy Dillonin Eksyneiden sydänten koti voitti Britannian Romantic Novelists’ Associationin vuoden romanttinen kirja -palkinnon vuonna 2010. 

Eksyneiden sydänten kotia suosittelen romantiikannälkäisille ja koirahulluille. Vielä parempi, jos lukija omaa molemmat ominaisuudet.



6.1.2017

Hanna Weselius: Alma!

Työmatkakirjana kulki hetken aikaa Hanna Weseliuksen esikoisteos Alma! (WSOY, 2016), jonka sain viime syksynä yhdessä mukavassa Bloggariklubi-illassa. Kyseisenä iltana kuulimme myös Hanna Weseliuksen omia kommentteja kirjastaan. Onneksi olin taas kerran tunnollinen kuuntelija ja kirjasin Hannan puheita muistiinpanoiksi. Nyt kun muistiinpanoja luin, moni kirjan asia nousi esiin vielä voimakkaammin kuin kirjaa lukiessa.

Alma! on monilonkeroinen romaani nykymaailmasta, taiteesta ja naisen arvosta. Kirjassa on kaksi kertojaääntä, nimetön lakimiesnainen sekä kuvataiteilija Aino. Kirjan ytimessä on muusikko Alma Mahler (1879-1964), jonka elämään lakinainen on perehtynyt. Hän on yrittänyt vimmaisesti selvittää, miksi Alma ei saanut toteuttaa musikaalisia antejaan ollessaan naimisissa Gustav Mahlerin kanssa ja miksi Alma eli sellaisen elämän kuin eli. Miksi Alma omistautui kodille ja lastenhoidolle? Mitä tapahtui, kun Alma oli löytänyt itselleen rakastajan? Entä kuinka Alma koki maastamuutot?

Alman elämä peilautuu kirjan nykymaailmassa elävien henkilöiden elämiin, mutta eniten kuitenkin Ainon elämään. Aino on yksinhuoltaja, joka yrittää selviytyä taloudellisesta ahdingosta. Hän yrittää taiteen avulla toteuttaa itseään ja tuoda leivän pöytään, mutta toisaalta lapset ovat hänelle kuitenkin tärkein asia maailmassa. Lakimiehen elämässä on rakastajia, joista yksi on nuori maahanmuuttaja Abdi. Abdin ja lakimiehen suhteesta syntyy uusi elämänalku, joka auttaa lakinaista lopulta antamaan periksi kiihkeässä Alma-tutkinnassa.

Hanna Weselius kertoi Bloggariklubissa, että kirja ei lähtenyt liikkeelle juonenomaisesti, vaan aiheiden ja teemojen kautta. Hän kuuli radiosta Alma Mahlerista, josta syntyi idea. Näkyjä kirjaan tuli myös valokuvien kautta. Kirjan Alma on kuitenkin fiktiivinen, eikä varsinaista tutkimustyötä ole tehty, vaikka Weselius toki olikin hakenut tietoa Almasta myös kirjallisuuden kautta. Kirjassa lakinainen kuvaa Almaa keskustelevaan tyyliin, eikä todellakaan aina sievistellen. Milloin haukkuu lehmäksi, milloin happanevaksi leivonnaiseksi.

Weseliuksen teksti on rikasta ja elävää. Välillä lukijana minua mietitytti ja välillä olisin voinut purskahtaa nauruun kaikkien mahdollisten kuvailujen keskellä. Weselius itse kertookin, että kirjassa on kaksi kertojaa, joista etenkin toinen villiintyi täysin ja homma lähti hieman lapasesta. Hyvä, että oli lähtenyt, koska tuloksena on mahtavaa sanojen ilotulitusta. Kirjoittajana Weselius oli yrittänyt ymmärtää Almaa, mutta kirjan kertojasta tuli raivoisa. Aivan mahtavaa sanataiteilua. Hanna Weselius on myös valokuvataiteilija ja mielestäni se näkyy kirjan hienoissa kuvanomaisissa tulkinnoissa.

Kirjailija itse kertoi, että kirja on feministinen, mutta kirjoitustapa on ollut tasa-arvoinen. Kirjassa tuleekin hyvin esiin se, millainen naisen asema nykymaailmassa voi edelleen olla. Parinsadan nigerialaistytön katoaminen ylittää uutiskynnyksen, mutta tehdäänkö asialle mitään, kun nuoret tytöt löydetään silvottuina? Ei. Maailma on kova paikka heikoille. Täytyykö naisen myydä itseään ja toimia alastonmallina, jotta voi auttaa syrjäytynyttä veljeään? Ei, mutta hän tekee sen.

Hanna Weselius voitti Alman! käsikirjoituksella Kirjan vuosi 2015 -kirjoituskilpailun. Marraskuussa 2016 Alman! voittomarssi jatkui. Hanna Weselius voitti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuoden parhaasta esikoisteoksesta.

Almaan! kannattaa ehdottomasti tarttua, jos osuu kohdalle. Taitavasti tehtyä kuvausta maailmasta, jossa elämme.

Ja miksi muuten kirjan nimen perässä on huutomerkki? Huutomerkki lisättiin nimen perään editointivaiheessa. Lakimies Helsingissä huutaa Almaa avukseen ja syntipukikseen.






3.1.2017

Ljudmila Ulitskaja: Vihreän teltan alla

Lukupiirin ruotiessa syksyllä Rosa Liksomin Hytti nro 6 -kirjaa joku mainitsi Ljudmila Ultskajan kirjan Vihreän teltan alla (Siltala, 2014), jossa Neuvostoliittoa kuvataan vielä paremmin kuin Liksomin teoksessa. Tästä innostuneena lukupiirissä ehdotettiin, että lukisimme Ulitskajan teoksen ja niinhän me teimme. Venäjänkielinen alkuteos Zeljonyi šatjor on ilmestynyt vuonna 2011. Kirjan on suomentanut Arja Pikkupeura.

Ilja, Miha ja Sanja ovat poikia, jotka ystävystyvät koulussa. Kukin pojista on omalla tavallaan syrjitty ja erilainen, mutta yhdessä heissä on voimaa. Iljasta kasvaa jo nuorena poikana valokuvaaja. Miha rakastaa kirjallisuutta ja runoja, mutta juutalaisuus on esteenä sille, että ovet avautuisivat yliopiston filologiseen tiedekuntaan. Onneksi löytyy vaihtoehto pedagogisen instituutin filologisesta tiedekunnasta. Sanjan nuoruuden onnettomuus oli pitkään esteenä sille, että Sanjasta olisi tullut maailmanluokan muusikko. Tarvittiin kuitenkin pieni sysäys, ja Sanja löysi musiikin uudestaan elämäänsä. Erilaisia poikia, joiden elämänlangat kuitenkin ovat kietoutuneet jo lapsuudessa toisiinsa siten, että vaikka he aikuistuttuaan etääntyvät toisistaan, tarvitaan vain pieni liike, niin ystävän auttava käsi on jo vieressä.

Vihreän teltan alla kuvataan olevan muistokirjoitus ajanjaksolle, joka alkaa Stalinin kuolemasta ja päättyy Neuvostoliiton viime vaiheisiin. Vaikka kirjassa on näennäisesti kolme päähenkilöä, on jokaisella luvulla kerrottavanaan oma neuvostovallan aikainen tarina jostain henkilöstä, jonka elämä jollain lailla liippaa Iljan, Mihan tai Sanjan elämää. On kuningas Artur, joka päätyy naimisiin entisen vaimonsa Ketun siskolle. Naittajana entinen vaimo Kettu. Itse Kettu lähtee finukoitten maahan eli Suomeen. Maša puolestaan tuhlaa isoisälle tarkoitetut rahat saappaisiin, jotka eivät mahdu hänelle. Boris Ivanovitš aiotaan vangita, jolloin hän ottaa jalat alle ja karkaa, jonka jälkeen hän viettääkin kiertolaiselämää neljän vuoden ajan. Kirja on täynnä toinen toistaan erikoisempia kertomuksia, jotka vievät lukijan mennessään.

Ulitskajan Vihreän teltan alla on oikeasti tiiliskiviteos. Sivuja kirjassa on 768 ja tarinoita todella paljon. Lukupiiriläiset pitivät kirjasta melkoisesti, mutta lähes kaikki olivat sitä mieltä, että kirja olisi vaatinut tiivistämistä. Henkilöhahmoja oli hurja määrä, eikä aina meinannut pysyä mukana, missä nyt mennään. Jotenkin oli sellainen tunne, että kun jouduttiin sivupolulle, oli sivupolku käytävä loppuun saakka ennen kuin voitiin palata siihen, mistä liikkeelle lähdettiin. Kirjassa oli myös liikaa tapahtumia, takaumia, viittauksia ja yksityiskohtia. Vaikka kirja olikin mahtava lukupaketti, olisi jossain kohdassa voinut vähempi olla enempi. Aluksi mietin, että olisi pitänyt keskittyä enemmän Iljan, Mihan ja Sanjan elämän seuraamiseen, mutta toisaalta tällainen sekametelisoppa antoi varmasti melko realistisen kuvan neuvostoajasta.

Parasta antia kirjassa olivat kirjallisuuden ja kulttuurin ylistys sekä se, kuinka Ulitskaja on kuvannut sen, kuinka poikakolmikko tai oikeastaan mieskolmikko vastusti systeemiä levittämällä kiellettyä kirjallisuutta. Kirjassa kuvattiin paljon myös aina ajankohtaista politiikkaa sekä sen vaikutusta tavalliseen kuolevaiseen. Valtion valvonta ja puuttuminen kaikkeen mahdolliseen sekä se, että kuka tahansa saatettiin pakottaa ilmiantajaksi kuulostaa hyvin erikoiselta, mutta varmasti totuudenmukaiselta. Vapaassa maassa eläneen on hyvin vaikea ymmärtää sitä kiertelyä ja kaartelua, jota Neuvostoliitossa harrastettiin. Tämän kaltaisessa maassa ei voi ikinä tietää, keneen voi oikeasti luottaa. Vihreän teltan alla on kuitenkin hyvin uskottava kuvaus ja mahtava tietopaketti siitä, millaista elämä oli neuvostoaikaan.

Ljudmila Ulitskajan Vihreän teltan alla on humaani, sydämensivistyksen ja kulttuurin merkitystä korostava kirja, joka jättää kuitenkin ihmiset inhimillisiksi kaikkine heikkouksineen. Hieno kirja, joka kannattaa ehdottomasti lukea.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).