4.12.2016

Anne Holt: Kuollut kulma

Löysin lukemattomien kirjojen pinosta pokkarin, jonka päätin ottaa työmatkalukemiseksi pienen ja kevyen kokonsa vuoksi. Anne Holtin Kuollut kulma (Gummerus, 2014) ei kuitenkaan ollut kevyttä luettavaa, vaan piinaavaa jännitystä. Norjankielinen alkuteos Skyggedød ilmestyi vuonna 2012. Kirjan on suomentanut Outi Menna ja kirjan kovakantinen suomennos ilmestyi vuonna 2013.

Ellen ja Jon Mohr ovat järjestämässä kesäjuhlia, mutta kaikki menee pieleen. Heidän kahdeksanvuotias poikansa Sander joutuu muutamaa tuntia ennen juhlia vakavaan onnettomuuteen ja kuolee. Ellenin ystävä kriminologi Inger Johanne Vik tulee paikalle juuri, kun onnettomuus on tapahtunut. Hätäkeskus ei vastaa, koska Utøyalla on samanaikaisesti tapahtunut jotain todella kamalaa. Tilanne on sekasortoinen. Lopulta Ellenin ja Jonin luokse saadaan kokematon poliisi Henrik Holme. Sanderin kuolema näyttää selkeältä tapaturmalta, mutta Holme haistaa palaneen käryä. Hän alkaa tutkia tapausta ja saa vähitellen mukaansa Vikin, joka on saanut muutaman vinkin, ettei Ellenin ja Jonin elämä ollutkaan aivan sitä, mitä he antoivat ymmärtää.

Kuollut kulma on piinaava dekkari. Takakannessa kirjan kerrotaan olevan monitahoinen sosiaalinen trilleri. Jäin miettimään, mitä tämä tarkoittaa. Trilleri kirja eittämättä on ja monitahoinenkin. Sosiaalinen. Kyllä. Kirja on sitäkin. Sanderin tapaturmaista kuolemaa selvitetään sosiaalisten tilanteiden keskeltä. Ei edes yritetä perinteistä poliisi kuulustelee -tekniikkaa, vaan lähestymistapa on pehmeämpi ja antaa lukijalle mahdollisuuden punnita perheen, sukulaisten ja tuttavien luotettavuutta ja tapaa käsitellä asiaa. Kuka henkilöistä kestää parhaiten paineet ja kuka avautuu ensimmäisenä?

Täytyy myöntää, etten muista, olenko aiemmin lukenut Anne Holtin kirjoja. En ainakaan Inger Johanne Vik -dekkareita. Kuollut kulma oli hämmästyttävän hyvä lukunautinto kaikessa karmeudessaan. Kirjan loppu on todella yllättävä ja olinkin jonkin aikaa täysin lamaannuksissa lukiessani kirjan viimeiset rivit. En aio kertoa, mitä kirjassa tapahtuu, mutta loppu on jotain sellaista, mitä en olisi ikinä kuvitellutkaan.

Samaan aikaan, kun luin Kuollutta kulmaa, luin Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin. Molemmat kirjat lähtöisin Norjasta ja molemmissa lapsi tai lapsia uhreina. Hieman, eikä edes niin hieman, etovaa lapsiin kohdistuvat väkivallanteot, mutta toisaalta taiten kirjoitettua. Kuollut kulma ottaakin vahvasti kantaa lasten pahoinpitelyihin. Kirja laittaa miettimään asioita, kuinka hienot kulissit saattavat kätkeä taakseen vaiettuja salaisuuksia. Salaisuuksia, joista ei puhuta ääneen edes aviopuolisoiden kesken, vaan asioita peitellään.

Anne Holtin Kuollutta kulmaa suosittelen henkilöille, jotka pitävät perinteisistä dekkareista. Kirja on ehdottomasti yksi helmi dekkarimaailmassa.





3.12.2016

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Äitini lainasi minulle jo kesällä Samuel Bjørkin Minä matkustan yksin (Otava, 2016), mutta en ehtinyt tarttua kirjaan ennen kuin syksyn pimeimpinä iltoina. Kirjan norjankielinen alkuteos Det henger en engel alene i skogen on ilmestynyt vuonna 2013. Kirjan suomennoksen on tehnyt Päivi Kivelä.

Poliisi Holger Munch saa luvan koota itselleen tiimin selvittääkseen järkyttävää tapausta. Metsästä on löytynyt kuusivuotias nukenvaatteisiin puettu tyttö, jolla on ollut kaulassaan lappu: ”Minä matkustan yksin.” Munch etsii oikeaksi kädekseen huipputaitavan Mia Krügerin, jota kuitenkin piinaa menneisyys ja nykyisyyskin on ollut pillerien ja alkoholin sävyttämää itsetuhoista elämää. Metsästä löydetty tyttö ei jää ainoaksi tapaukseksi, vaan löytyy toinenkin kuollut tyttö. Kolmas ja neljäs tyttö häviävät samanaikaisesti ja viides tyttö löytyy Munchin lähipiiristä. Ehtiikö Munch tiimeineen ajoissa väliin vai tapahtuuko viideskin murha? Samaan aikaan tyttöjen tapausten rinnalla uskonnollinen lahko harjoittaa hyvin omalaatuisia rituaaleja. Onko kuusivuotiailla tytöillä yhteys uskonlahkoon?

Minä matkustan yksin on piinaava ja jännittävä kirja, vaikka minua hieman etookin lapsiin kohdistuvat trillerit ja dekkarit. Kirjassa on paljon psykologista otetta, johon lukijan on helppo uppoutua. Bjørk vie tarinaa eteenpäin taidokkaasti. Tarina etenee ja tekee mieli lukea kirja yhdeltä istumalta. Kirjan käännöstyö on tehty taiten, joten lukeminen sujuu hienosti, kun ei tarvitse lukea yhtä virkettä moneen kertaan ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa. Se, mikä minua hieman kirjassa häiritsi, oli uskonlahkotarinan ymppääminen samaan teokseen. Tästä olisi halutessaan saanut kirjoitettua vaikka oman jännitystarinansa.

Kirjan henkilöhahmot ovat hyvin tyypillisiä dekkarihenkilöitä. Holger Munch - isällinen hahmo, jolla on auktoriteettia ja taitoa, mutta joka saattaa sortua pieniin inhimillisiin virheisiin. Mia Krüger – kaunis ja nuori, mutta henkiseltä tilaltaan hyvin epävakaa. Gabriel Mørk – uusi tulokas tutkimustiimissä, joka hakee paikkaansa ja ilman muuta lunastaa sen. Joku voisi kokea stereotypiat häiritsevinä, mutta minua ei haitannut. Näillä aineksilla Bjørk on onnistunut luomaan trillerimäisen teoksen.

Pohjoismainen dekkarikaarti on saanut Bjørkistä hyvän lisän. Taattua lukemista jännitystä kaipaavalle. Olen iloinen, että tulin lukeneeksi tämän kirjan ja suosittelenkin kirjaa luettavaksi, jos etsit esimerkiksi jouluksi trillerimäistä dekkaria.

Otavan nettisivuilla kerrotaan, että Samuel Bjørk on kirjailijanimi, jonka takana lymyilee kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Nimi on itselleni täysin vieras, eikä Øienin aiempia kirjoja ole ilmeisesti suomeksi käännettykään. Itse painan kuitenkin nimen Samuel Bjørk mieleeni ja jään odottamaan ensi keväänä ilmestyvää Yölintua.





29.11.2016

Teatterissa: Canth

Kansallisteatterin suurella näyttämöllä sai kantaesityksensä Seppo Parkkisen käsikirjoittama Canth, joka on katsaus Minna Canthin elämään ja tuotantoon sekä Suomen teatterimaailman varhaisvuosiin. Bloggariklubilaiset saivat kutsun näytelmän kantaesitykseen, joten olihan tällaiseen tilaisuuteen tartuttava. Illan teki entistä mielenkiintoisemmaksi se, että ennen esitystä saimme kuulla valosuunnittelija Kalle Ropposen kertovan Canth-projektista. Lisäksi Ropponen kertoi, kuinka päätyi opiskelemaan valosuunnittelijaksi ja kuinka työt vievät freelancerina toimivaa miestä.

Minna Canth (Cécile Orblin) jää leskeksi ja samalla seitsemän lapsen yksinhuoltajaksi. Hän alkaa kirjoittaa ensimmäistä näytelmäänsä, koska Suomalainen Teatteri kaipaa kotimaisia näytelmiä. Canth käy tiivistä keskustelua Suomalaisen Teatterin perustajan ja johtajan Kaarlo Bergbomin (Jukka Puotila) kanssa ja saa vietyä näytelmiään teatterin näyttämölle. Kuin huomaamatta Canthista tulee kohuttu naiskirjailija, joka rikkoo perinteisiä rajoja.

Cécile Orblin
Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri


Canth ei ole elämäkerta. Näytelmän runkona toimii Canthin elämä, mutta samalla näytelmä avaa ikkunat suomalaiseen teatterimaailmaan Canthin näytelmien avulla. Katsojalle tulee tutuksi niin Ida Aalberg (Kristiina Halttu) kuin Niilo Sala (Jussi Lehtonen). Vuosien vieriessä Canth riitaantuu Bergbomien kanssa ja alkaa kirjoittaa näytelmää Ruotsalaiselle Teatterille. Tämä on ollut aikakauden skandaali suomalaisaattellisissa piireissä.

Cécile Orblin tulkitsee Minna Canthia vahvalla ja kiivaalla tavalla. On kuin naista ajaisi takaa jokin vimma, joka pakottaa naisen kirjoittamaan ja olemaan aktiivinen kulttuuripersoona. Jukka Puotila Kaarlo Bergbomina on hillitty ja vakaa. Mies on kuin viilipytty ottaessaan vastaan Canthin ajatuksia tulevista näytelmistä. Pidin myös Kristiina Haltun heittäytymisestä Ida Aalbergin rooliin. Haltun roolityö antoi loistavan kuvan Aalbergin vetovoimasta teatterien näyttämöillä. Erikoismaininta täytyy antaa Eeva Putrolle, jonka roolit Hanna Canthina ja Jevgeniana sekä Canthin näytelmien eri roolihahmoina olivat hyvin taitavaa työtä.

Jussi Lehtonen ja Jukka Puotila
Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri


Canthin ohjauksesta on vastannut Kaisa Korhonen, jonka voimakas kädenjälki näkyy näytelmässä hyvin. Kyseessä on iso produktio, jonka Korhonen on saanut toimimaan Kansallisteatterin suurella näyttämöllä vaikuttavalla tavalla. Ropponen kertoi bloggariklubilaisille, että Korhonen on jo ainakin kymmenen vuoden ajan halunnut tuoda Canthin näyttämölle. Tämä mielestäni näkyy näytelmässä hyvin valmiina ja taitavana jälkenä. Niin ikään Kati Lukan moneen taipuva lavastus on hienossa sinfoniassa Kalle Ropposen valaistuksen kanssa. Canthin lavastus ja valaistus jo pelkästään ovat katsojalle elämys. Ropponen kertoi, kuinka valaistuksen avulla voidaan päättää, mitä milloinkin näytetään, ja kuinka valaistuksen avulla saadaan näytelmään rikasta visuaalista ilmettä.

Pidin näytelmän rakenteesta, jossa Minna Canthin elämän ja teatterimaailman lisäksi näytettiin kiivaita katkelmia Canthin näytelmistä. Lisäksi lähes kolmituntisen teoksen lopussa on kaiken kokoavana kohtaus Anton Tšehovin Lokista. Todella vaikuttavaa ja antoisaa. Canth antaa katsojalle paljon, vaikka joku saattaakin pitää näytelmää sekavana. Canthissa on paljon aineksia. Katsojan täytyy vain osata heittäytyä mukaan ja antaa näytelmän viedä.

Kristiina Halttu ja Cécile Orblin
Kuva © Stefan Bremer, Kansallisteatteri



Canth kannattaa mennä katsomaan, jos on kiinnostunut suomalaisen teatteritaiteen historiasta ja taustoista. Näytelmän esitykset jatkuvat ainakin maalisukuun 2017 loppuun saakka.

Canth sai kantaesityksensä Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016.

Rooleissa: Kristiina Halttu, Olli Ikonen, Jussi Lehtonen, Pirjo Luoma-aho, Pihla Maalismaa, Pirjo Määttä, Harri Nousiainen, Elli Närjä, Cécile Orblin, Jukka Puotila, Eeva Putro, Seppo Pääkkönen/Taisto Reimaluoto ja Henri Tuominen.

Ohjaus: Kaisa Korhonen
Lavastus: Kati Lukka
Pukusuunnittelu: Pirjo Liiri-Majava
Musiikki: Hannu Kella
Valosuunnittelu: Kalle Ropponen
Äänisuunnittelu: Esa Mattila
Koreografi: Marjo Kuusela
Naamioinnin suunnittelu: Jari Kettunen
Naamiointi: Heikki Nylund ja Laura Sgureva
Ohjaajan assistentti: Elina Lajunen

Kiitos Kansallisteatterille ja Bloggariklubille hienosta illasta.


24.11.2016

Olli Jalonen: Hotelli eläville

Lukupiiri tarttui vaihteeksi kirjaan, jonka kirjastontäti löysi minulle varastosta. Sain samalla myös oivan vinkin, että varastossa voi käydä ihan omin päinkin. Ehkä menen kirjaston varastoon joku päivä hengailemaan ja selailemaan vanhoja kirjoja. Niin, se kirja, jonka luimme, oli Olli Jalosen Hotelli eläville (Otava, 1983). En ollut aikaisemmin kirjaa lukenut, joten tuli tämäkin aukko sivistyksessä tukittua.

Raisa ja Kalervo työskentelevät samassa yliopistossa tutkijoina. Raisa on päämäärätietoinen kaikki tietäjä, joka tuntuu elävän vain omien mieltymystensä mukaisesti. Raisa vähät välittää muiden tunteista. Pääasia on, että hän on paras ja etenee urallaan. Kalervo puolestaan on hieman syrjäänvetäytyvä ja hanakasti juomalasiin tarttuva mies, jonka tutkimustyönä on tutkia ihmisen käyttäytymistä suljetussa tilassa. Raisa ja Kalervo vaikuttavat toistensa vastakohdilta, mutta juuri siitäkö syystä heillä on suhde. Kalervon sisko Kukka-Maaria on vastikään muuttanut samaan kaupunkiin ja asettunut vuokralle suomenruotsalaisen miehen vuokraamaan asuntoon. Vuokra on kahdeksansataa mummon markkaa kuukaudessa, joka melko pian kuitataan seksuaalisilla palveluilla vuokraisännälle sekä hänen joillekin tutuilleen.

Lukupiiri ei aivan lämmennyt kirjalle. Kirjaa oli väkinäistä lukea ja sitä pidettiin ankeana, surullisena ja lähes masentavana. Kirjan kieli ei kiehtonut yhtään, ja teknisesti persoonan tunnistaminen oli välillä hankalaa. Toisinaan saatettiin kertoa esimerkiksi Kalervosta pitkään, mutta seuraavassa kappaleessa oltiinkin jo Kukka-Maarian salaperäisessä asunnossa. Kummallista hyppimistä ja tuntui, että tekstin punainen lanka katkesi ikävästi kesken lukemisen. Jalonen antaa kirjassaan perhe-elämästä, parisuhteesta ja rakkaudesta hyvin lohduttoman kuvan. Lisäksi kirjan henkilöiden tarinat tuntuivat irrallisilta, vaikka henkilöiden välillä yhteyksiä olikin, niin yhteen näitä tarinoita ei saanut punottua.

Hotelli eläville on sinänsä hyvin 80-lukua kuvaava teos. Kirjassa kuvattu matka Neuvostoliittoon on ajanhengen mukainen ja sinänsä mielenkiintoinen. Ajankuvaukset kirjassa olivatkin loistavaa antia. Lukupiirissä keskustelua aiheutti myös Kalervon tutkimustyö, jonka eräs lukupiiriläinen ajatteli viittaavan dystopiaan. Hän oli myös miettinyt sitä, oliko kirjan tarkoitus olla sci-fi -romaani vai nykyajan analyysi. Ehkä kyse oli kuitenkin 80-luvun alussa vallalla olleesta kyynisestä yhteiskunta-analyysistä.

Olli Jalosen Hotelli eläville on päässyt valkokankaalle nimellä Punainen huone (1991). Itselläni on elokuvasta jonkinlainen hämärä muistikuva, mutta ei tarkkaa, joten olisikin mukava nähdä elokuva nyt uudestaan. 

Hotelli eläville kannattaa lukea, jos haluaa saada ankean realistisen kuvan 80-luvun alun maailmasta. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 3- (asteikko 1-5).



22.11.2016

Anja Snellman: Lähestyminen

Olen maannut perjantaista lähtien lähestulkoon koko ajan sängyn pohjalla. Maanantaina lääkäri diagnosoi taudin influenssaksi. Oma diagnoosini oli ollut flunssa, joskin tavallista sitkeämpi. Niinä hetkinä, jolloin en ole ollut kuumehoureissani tai unten mailla, olen yrittänyt lukea, mikäli olo on sen vain sallinut. Tänään tartuin Anja Snellmanin uutukaiseen Lähestyminen (WSOY, 2016), jonka sain WSOY:n ja Tammen järjestämältä bloggariaamiaiselta Kirjamessuilla. Kiitos siis kustantajalle hienosta kirjasta. Kirja valikoitui luettavaksi pienen kokonsa vuoksi. Jos olisin asiaa yhtään enempää miettinyt, olisin ehkä jättänyt kirjan lukemisen myöhempään ajankohtaan. Kirja on rankka.

Psykoterapeutiksi opiskeleva kirjailija saa työhuoneen Titanicista, jossa hoidetaan eriasteisia huumepotilaita. Kirjailijan luona alkaa käydä Ile, joka on huumevieroituksessa, mutta ilmeisesti kuitenkin hakee jatkuvasti helpotusta kaduilta. Ilellä on äitiinsä lähestymiskielto. Isä on tuntematon kreikkalainen. Ilen kreikkalaistausta avaa kirjailijan muistojen kartan. Hän alkaa muistella terapiaistuntojen välissä elämäänsä Kreetalla, keskenmenoa, mennyttä avioliittoaan ja merta. Terapiaistunnot Ilen kanssa ovat haastavia. Kirjailija ei osaa sanoa, ovatko he edenneet minnekään vai eivät. Ile ei aina saavu paikalle. Toisaalta toisinaan hän yllättää kirjailijan uusilla tiedoillaan Kreikasta. Itse kirjailija pääsee kuitenkin omien terapiaistuntojen avulla lähestymään ja käsittelemään elämänsä vaikeinta asiaa, keskenmenoa.

Lähestyminen on fyysisesti pieni kirja, mutta henkisesti suuri. Anja Snellman on opiskellut terapeutiksi ja tekee nykyisin töitä myös terapeuttina. Kirjan tekstistä näkee, että kirjailijalla on tietoa aiheesta, josta hän kirjoittaa. Kirja antaa hyvin kaunistelemattoman kuvan päihderiippuvaisten elämästä, vaikka he kuinka olisivat vieroituksessa. Kirja antaa myös vastapainoksi kauniita, turkoosin ja sinisen sävyisiä kuvia Kreikasta ja etenkin Kreetasta. Aurinkoa ja hiekkaa. Juuri sellaisia kuvia, joita itse kaipaan tähän marraskuiseen pimeyteen. Kaiken kauniin keskellä on kuitenkin pohjaton suru, joka tulee kirjailijan vuosia aiemmin saadusta keskenmenosta. Snellman on todellakin osannut laittaa sanoja hienoon järjestykseen paperille. En yhtään ihmettele, että tänä syksynä vietetään Anja Snellmanin 35-vuotistaiteilijajuhlaa.

Bloggariaamiaisella Snellmanilta kysyttiin, mistä kirjan nimi Lähestyminen tulee. Kirjailija itse kertoi, että kirjassa lähestytään toista ihmistä, saarta, mannerta, laivan lähtöä ja Kreikkaa. Nämä kaikki voin alleviivata ja lisätä vielä muutaman. Lähestytään omaa kipeää kohtaa, keskenmenoa, lähestytään syitä avioerolle, lähestytään omien lasten lapsuusmuistoja, lähestytään päihderiippuvaisia. Kirjassa on monta kerrosta. 

Anja Snellmanin Lähestyminen on hieno, vaikkakin aiheiltaan osin rankka kirja. Kirja kannattaa kuitenkin lukea, jos on aiemmin pitänyt Snellmanin kirjoista, ja jos pitää kotimaisesta kaunokirjallisuudesta.






16.11.2016

Rosa Liksom: Tyhjän tien paratiisit

Kirjaston kierrätyshylly on siitä metka, että aina sen tarkastaa, vaikka oikeasti ei tarvitsisi enää yhtään ylimääräistä kirjaa kotiinsa. Taashan minäkin sen olin tarkastanut ja napannut mukaani Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit (WSOY, 1989). Aina jaksan ihmetellä, kuinka ihmiset laittavat kierrätyshyllyyn näinkin mielenkiintoisia kirjoja. Novellikokoelman luin jo aiemmin syksyllä, mutta nyt vasta sain postauksen aikaiseksi.

Tyhjän tien paratiisit on 44 novellin kokoelma, joka on jaettu kotimaan ja ulkomaiden sekä talouden ja urheilun osuuksiin. Yhteistä novelleille on, että kaikissa novelleissa mennään yli tavalla tai toisella. Novellien päähenkilöt ovat massaväestöstä poikkeavia yksilöitä, jotka elävät kukin omalla tavallaan ja tekevät, kuten haluavat. Aika usein novelleissa on myös kuolema läsnä.

Kotimaan osuudessa matkataan Helsingistä Lappiin. Eräässä novellissa mies lähtee lauantaina kauppamatkalle tyhjien olutpullojen kanssa. Matkalla sattuu ja tapahtuu ja matka venähtää. Kotiin mies palaa viikon kuluttua lauantaina ryytyneenä ja kaikesta väsyneenä. Kotona odottaa kuitenkin vaimo, joka vaatii hoitamaan aviolliset velvollisuudet. Miehen on pakko taipua naisen vaatiessa. Toisessa novellissa on äiti ja tytär, jotka elävät suklaalla. Suklaata aamiaiseksi, välipalaksi, lounaaksi, päivälliseksi, iltapalaksi. Suklaapersot äiti ja tytär ovat siitä ihmeellisiä, ettei suklaa näy heissä lihavuutena. Lääkärin mielestä heitä vaivaa hellyydenkipeys.

Ulkomailla matkatessa pyöritään esimerkiksi kalasatamissa, kirkoissa ja munkkien mukana. Yksi novelli kertoo kahdesta munkista, jotka astelevat tottunein askelin baariin ja tilaavat tuplaviskit. Ja toiset ja kolmannet ja neljännet. Baarin edustalla makaava verinen ja puoliksi sohjon peittämä mies ei saa munkkien huomiota osakseen. Munkeilla on kiire viiden tähden hotelliin avaamaan viskipulloa. On myös novelli, jossa mies tulee kotiin ja suutelee hymytöntä naista. Nainen on kaunis, mutta neuroottinen. Mies syöttää naiselle pillereitä roppakaupalla ja kahlitsee naisen kettingillä pakastearkun kahvaan, kun on aika lähteä liikkeelle. Nainen ihmettelee, kuka on mies, joka tunkeutuu hänen asuntoonsa. Nainen kuitenkin päätyy ajatukseen, että mies on hyvää tahtova, pirun muodon saanut enkeli.

Talous ja urheilu osiossa yksi novelli kertoo miehestä, joka istuu keskiyön jälkeen jännittyneenä nojatuolissa. Makuuhuoneen ovi on suljettuna. Mies avaa television ja hakee pornokanavan. Kuvaruudussa nainen touhuaa tuorekurkun kanssa. Miehen housuissa alkaa tapahtua. Mies katsoo makuuhuoneen ovea pelokkaasti ja vie kätensä housujen sisään ja alkaa vatkata. Saatuaan homman päätökseen mies pidättää hengitystä ja sulkee television. Nyt hän on rentoutunut ja voi siirtyä makuuhuoneeseen.

Pidin Liksomin novellikokoelman kotimaan osuudesta eniten. Kotimaan novelleissa Liksom on näyttänyt taitonsa käyttää suomen kielen murteita sutjakkaasti stadin slangista lapin murteeseen. Tyhjän tien paratiisien novellit ovat kaikessa karmeudessaan huvittavia. Lähes joka novellissa on jokin hätkähdyttävä asia, jonka Liksom on onnistunut kuvaamaan siten, että hätkähdyttävä asia sopii kyseisen novellin päähenkilön luonteeseen vallan mainiosti. Novellikokoelma on mielestäni todiste siitä, että Rosa Liksom on taitava kynän käyttäjä. Novellit ovat lyhyitä. Vain parin sivun mittaisia, mutta jokaisessa novellissa on se jokin juttu, joka tekee siitä omanlaisensa.

Rosa Liksomin Tyhjän tien paratiisit kannattaa lukea, jos kaipaa pilke silmäkulmassa luettavaa nopealukuista tekstiä.

Osallistun Liksomin 44 novellin kokoelmalla Reader, why did I marry him? -blogin novellihaasteeseen.





13.11.2016

Meidän viikonloppu -tapahtumassa

Lauantaina suunnistin nenäni kohti Pasilaa ja Helsingin messukeskusta. Minulla oli bloggaajapassi Meidän viikonloppu -tapahtumaan, joten päätin käydä messuilemassa ennen teatteriin menoa. Jotenkin lauantaiaamun tohinat menivät päälaelleen ja aikataulu hieman petti, mutta ei se menoa haitannut.


Koska aikataulu oli tiukka, päätin ensimmäisenä tutustua Lemmikkimessuihin, koska arvaattehan te sen. Kissat. Toinen toistaan suloisempia kissoja, mutta olihan siellä kaikkea muutakin mielenkiintoista. Haisunäädät. Voi, ne veivät sydämeni. Todella kauniita ja vaikuttavan näköisiä otuksia. Ja kanit. Se yksikin valkoinen kani oli kuin lelu. Olisi tehnyt mieli ottaa syliin ja rutistaa. Kuinka maailmaan mahtuukaan jotain niin ihanaa? Näiden lisäksi tuli tirkisteltyä esimerkiksi käärmeitä terraarioissa, ihmeteltyä upeita lintuja ja katseltua koirien temmellystä. Lemmikkimessuilla oli paljon myös erilaisia yhdistyksiä kertomassa toiminnastaan sekä eläimistä, joita yhdistys edusti.


ELMA-maaseutumessut vaikuttivat ainakin itsestäni suosituimmalta messutapahtumalta. Hurja määrä maatilaeläimiä, jotka vetivät pienten ja suurten ihmisten huomiota osakseen. Itse kävin ihastelemassa jokaisen aitauksen ja karsinan asukkeja. Valtavia lehmiä, pehmeän näköisiä alpakoita, söpöjä possuja, isoja kalkkunoita. Yhdellä ständillä myytiin babyalpakan villasta kudottuja sukkia. Voi, kuinka suloisen pehmeitä neuletuotteet olivat. Siis todellakin hiplasin tuotteita. Ihania. Valion ständillä olisi saanut käydä antamassa näytteen lypsytaidoistaan, mutta en tullut kokeilleeksi, kuinka hyvin olisin pärjännyt. ELMA-messut tarjosivat myös ihania herkkukojuja, joita katselin kuolaten. No, sai siellä aika monessa paikassa maistella tuotteitakin. Ykkösiksi kiirivät makuasteikollani erilaiset leivät, varsinkin rapeakuoriset, sekä mehut. Tyrniglögi oli ehkä kaikkein tajunnanräjäyttävin juoma.


Metsämessut tarjosivat katseltavaa etenkin perheen pilteille ja miespuolisille henkilöille. Valtavia metsäkoneita, joista ei kyllä ihan heti tiennyt, mihin tarkoitukseen kaikki oli tarkoitettu. Vaikuttavilta laitteet kuitenkin näyttivät ja voin vain uskoa, että metsätöissä tarvitaan mitä erilaisempia koneita ja laitteita ja tietenkin järeyttä. Tässä vaiheessa aika oli jo tiukilla, joten metsämessut menivät lähinnä katsellessa ympäriinsä.


Ette muuten arvaa, kuinka lopuksi kävi. En ikinä ehtinyt OutletExpoon ja 55Plussaan ja Kädentaitomessutkin tulivat vain pikaisesti vilkaistua. ELMAmessuilla vierähti niin paljon aikaa, että OutletExpon edulliset tuotteet jäivät näkemättä. Sen verran kyllä huomasin, että siellä olisi ollut ainakin kirjoja ja laukkuja tarjolla. Toisaalta en ollut aikonut ostaa mitään, koska matkani jatkui messukeskukselta Pengerkadun näyttämölle, enkä halunnut raahata ostoskasseja teatteriin. Tämän puolesta tuli siis edullinen messureissu. Vaikka 55Plus ei kuulunutkaan välttämättä siihen osioon, jonne olisin halunnut mennä, olisi ollut kuitenkin kiva ehtiä katsastamaan Meidän viikonlopun uusin tulokas.



Kuten huomaatte, melkoisen eläinaiheisia kuvia tällä kertaa, mutta kun ne vain ovat niin söpöjä. Kävittekö viihtymässä Meidän viikonlopussa? Mikä oli suosikkijuttunne messuilla?