22.6.2017

Hyvää juhannusta!


Se yllätti minut taas
Juhannus
Keskikesän juhla
Mistä se siihen aina ilmaantuu?
Odottamatta
Mieluisena kuitenkin



Ihanaa keskikesän juhlaa rakas blogini lukija. Sataa tai paistaa, otetaan rennosti ja nautitaan olostamme. Pidetään myös maltti liikenteessä ja vesillä. Itse vietän kotijuhannusta, joten yritän päivitellä blogia nyt, kun on kerrankin aikaa.



16.6.2017

Sinikka Nopola: Onko teillä tämmöistä?

Toukokuussa Bloggariklubi kokoontui kevään viimeisen kerran. Vieraina olivat Pirkko Saisio, joka raotti Kansallisteatterille kirjoittamansa, syksyllä ensi-iltansa saavan, juhlanäytelmän Koivu ja tähti kulisseja sekä Sinikka Nopola, joka kertoi uutuuskirjastaan Onko teillä tämmöistä? (WSOY, 2017). Ilta oli ratkiriemukas, koska Saision ja Nopolan keskustelut päätyivät jostain kumman syystä aivan omalle tasolleen. Hauskan illan päätteeksi saimme mukaamme Nopolan uutuuskirjan, josta lähtee iso kiitos kustantajalle.

Sinikka Nopola ja Pirkko Saisio

Onko teillä tämmöistä? on kokoelma lyhyitä tarinoita ja kertomuksia. Löytyy esseetä, novellia ja kolumnia. Yhteistä kertomuksille on, että maailman menoa katsotaan pilke silmäkulmassa ja omalle itselle uskalletaan nauraa. Kirjan tarinat on jaoteltu omien sarjojen alle. Onko teillä tämmöistä? -sarja esittää kysymyksiä, joiden tarinoita lukiessa tulee tunne, että näin se juuri on ja vieno puna nousee poskille. Omia sarjakokonaisuuksia ovat saaneet Ansku ja Pera. Pariskunta käy keskusteluja, jotka eittämättä päätyvät siihen, että Ansku ottaa eron. Miksikö? No, siksi, ettei Pera mahdu Anskun asettamiin raameihin. Entä mitä elämästä muistetaan? Elämästä muistetaan esimerkiksi ensimmäinen nukkeni, ensimmäinen virheeni ja ensimmäinen kirjeenvaihtotoverini. Eivätkä ne muistot aina välttämättä ole niin fiksuja ja filmaattisia, vaan useimmiten ensimmäisiä muistoja himmentää jonkinlainen nolous.

Sinikka Nopola osaa kirjoittaa hauskasti. Tarinat ovat satiirisia, täynnä ironiaa olevia ja tragikoomisia. Nopola kertoi Bloggariklubilla, että osa kertomuksista on omaelämäkerrallisia. Nopolasta on pakko pitää, koska hän on uskaltanut kirjoittaa omia tarinoitaan kirjan sivuille asti, vaikka tarinat päättyisivätkin nolosti ja aika usein ne päättyvät. Ihminen, joka osaa nauraa itselleen ja kertoo sen vielä suurelle kansalle, on rohkea. Pidin myös siitä, kuinka Nopola käsittelee elämää. Ei sen elämän välttämättä niin vakavaa tarvitse olla. Mukavaa, kun elämän eri tapahtumille voi nauraa. Iloiset ihmiset ovat aina hauskempia kuin tosikot. Elämästä löytää paljon huvittavia piirteitä, jos vain asenne on kohdillaan.

Nopolan teksti on helposti ja nopeasti luettavaa. Suomen kieli on selkeää ja konstailematonta. Ei tarvitse käyttää hienoja sivistyssanoja, jos asiat tulevat kerrotuksi yksinkertaisemminkin. Kirjan selkeys on myös yksi piirre, josta pidin kirjaa lukiessani. Onko teillä tämmöistä? on ennen kaikkea viihdyttävä lukupaketti.

Nyt kun olen päässyt kehumisen makuun, niin vielä on pakko kehua kirjan kansipaperit. Kansipaperien hurjan hauskojen sarjakuvamaisten hahmojen takana on Hannu Hyrske. Muuten hienosta kansipapereista on vastannut Martti Ruokonen.

Kannattaako Sinikka Nopolan Onko teillä tämmöistä? lukea? Ilman muuta kannattaa. Jos et ole lukuihmisiä, niin tämä voi olla sinun kirjasi. Lyhyitä, hauskoja tarinoita, jotka laittavat ihmisen nauramaan. Oli muuten taas kerran kirja, jota luin työmatkoilla junassa ja hymyilin samalla typerästi. Kanssamatkustajat mahtoivat miettiä, viiraako päässäni enemmänkin.





14.6.2017

Alppiruusujen lumoissa

Jos metsään haluat mennä nyt, niin takuulla yllätyt. Siis ainakin, jos suuntaat askeleesi Helsinkiin ja Haagan Alppiruusupuistoon. Miehellä, joka täällä asuu, oli menoa Haagaan, joten tungin itseni mukaan opaskoiraksi. Mies ja julkiset liikennevälineet eivät vain mahdu samaan muottiin. Ajattelin, että pääsen helpommalla, kun minun ei tarvitse töistä käsin opastaa miestä perille. Selvittäessäni julkisten liikennevälineiden aikatauluja, huomasin, että määränpäämme on hyvin lähellä Haagan Alppiruusupuistoa. Muutamilla sanankäänteillä sain miehen innostumaan puistoretkestä. Idean Alppiruusupuistosta sain Pinkit korkokengät -blogin Maijun postauksesta. Olin kyllä kuullut puistosta pari vuotta aikaisemmin äidiltänikin, joten puiston olemassaolon tiesin, mutta en ollut siellä koskaan vieraillut. 


Haagan Alppiruusupuiston vanhimmat alppiruusut on istutettu vuonna 1975. Puisto on yleisölle avoin, mutta siellä toimii myös yliopiston kasvinjalostuksen koealue. Itse asiassa alue on perustettu aikoinaan Helsingin kaupungin rakennusviraston ja yliopiston yhteistyönä. Tarkoituksena on ollut jalostaa Suomen ilmastoon sopeutunut, kasvutavaltaan ja kukkien väriltään monipuolinen lajikkeisto.


Alppiruusujen lisäksi puistossa on oma alue atsaleoille. Atsalea-alue on perustettu vuonna 1996, kun puistoa on laajennettu. Atsaleat kukkivat hieman aikaisemmin kuin alppiruusut. Meidän vierailulla atsaleat olivat jo osin pudottaneet kukkiaan, mutta oli siellä edelleen todella kaunista katseltavaa. Sen sijaan alppiruusut kukoistivat. Jestas, sitä kukkaloistoa! Nyt antaa kuvien puhua puolestaan, vaikka hieman harmittaa kuvien taso.





Alppiruusupuusta voi löytää linnunpesänkin.







Mielestäni Alppiruusupuisto on salainen helmi, jonka olemassaolosta moni ei tiedä. Itse koin puistoretken virkistävänä ja satumaisena. Aivan kuin olisi ollut jossain satumaailmassa, eikä Suomen pääkaupungissa. Metsä täynnä toinen toistaan kauniimpia alppiruusuja ja atsaleoja. Enpä tiennyt sitäkään, että alppiruusut voivat kasvaa monen metrin korkuisiksi puiksi. Aivan mieletön päiväretki. Kaiken lisäksi tämä huvi on ilmaista. Puistossa on myös levähdyspaikkoja, joten omat eväät mukaan.

Haagan Alppiruusupuistoon kannattaa mennä nyt, eikä kuukauden kuluttua. Alppiruusujen kukoistus on parhaimmillaan. Oletko sinä käynyt tutustumassa Haagan Alppiruusupuistoon?


11.6.2017

Kesäteatterissa: Tankki täyteen

Kesäteatterikausi on korkattu. Sain kutsun Keski-Uudenmaan Teatterilta (KUT) Tuusulan Krapille ensi-iltanäytäntöön katsomaan Tankki täyteen -esitystä. Kiitos siis KUT:ille. Tankki täyteen on KUT:in kunnianosoitus 100-vuotiaalle Suomelle. Onko mitään suomalaisempaa kuin 70-luku ja yksinäinen huoltoasema hieman syrjäisessä paikassa ison tien varrelta? Itselleni Tankki täyteen on jotain hyvin legendaarista, joka saa hymyn huulille jo pelkkänä ajatuksena. En usko, että yksikään ikäiseni ei voisi muistaa samannimistä tv-sarjaa, jota esitettiin 70- ja 80-luvuilla. Voi niitä aikoja!

Kuinka KUT sitten onnistui tuomaan kesäteatterin näyttämölle klassikon, joka saattaa olla monelle niin pyhä asia, ettei siihen saisi muut kajota? Näytelmä alkaa sillä, että karvahattuiset kertojat (Johannes Korpijaakko, Anna-Leena Sipilä ja Heini Inkeri) alkavat kuvata näytelmän tilanteita kohtaus kohtaukselta, jonka jälkeen näyttelijät astuvat tilanteeseen ja näyttelevät. Hetkinen! Onko tämä tällainen näytelmä, jossa kertojat ohjaavat katsojan eri kohtauksiin? Hienoinen pelko hiipii tajuntaani, mutta yritän olla häiriintymättä ajatuksesta. Onneksi pelkoni osoittautuu vääräksi. Näytelmä alkaa elää omaa elämäänsä Vilénien huoltoasemalla ja pian tunnen olevani osa 70-lukulaista suomalaista sielunmaisemaa. Kertojat kylläkin vierailevat silloin tällöin näyttämällä, mutta se ei tunnu enää häiritsevältä.

Sanna Saarijärvi ja Jarkko Pajunen
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Sulo Vilén (Jarkko Pajunen) ostaa, jos halvalla saa. Ja halvallahan saa, mutta mitä? Ei ainakaan laatua. Sen puolestaan tietää enemmän kuin hyvin Sulon vaimo Emmi (Sanna Saarijärvi). Emmi avaa sanaisen arkkunsa halavalla ostamisesta, mutta osaa myös mykkäkoulun jalon taidon. Vilénien aikamiespoika Juhana (Kalle Tahkolahti) yrittää pistää pelin poikki ja lähteä kaupunkiin, mutta yleensä lähtö jää vain aikomiseksi. Toisaalta huoltamon kahviossa on töissä viehkeä Ulla (Inka Kallén), josta Juhana uneksii. Ullan kauneus ei ole myöskään jäänyt huomiota vaille konstaapeli Reinikaiselta (Seppo Halttunen). Vilénien huoltoasema on syrjässä, mutta tapahtumaköyhää elämä huoltamolla ei taatusti ole.

Jarkko Pajunen on kuin ilmetty Sulo Vilén pipoa myöten. Miehen verkkaus ja hyväuskoisuus luovat kuvan rehdistä, suomalaisesta miehestä. Yrittää pitää, vaikka välillä kalliiksi käykin. Sanna Saarijärven tulkinta Emmistä on voimakas. Voisi jopa sanoa, että Saarijärven päästessä valloilleen muut näyttelijät jäävät ehkä hieman varjoon. Saarijärvi eläytyy rooliinsa kympillä. Juhanan housuihin hypännyt Kalle Tahkolahti tekee roolistaan omannäköisensä. Mies saa sympatiapisteitä pelkällä olemuksellaan. Ei ole helppoa olla Juhana Vilén.

Johannes Korpijaakko ja Kalle Tahkolahti
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Täytyy myöntää, että minua hieman jännitti, millainen Reinikainen näytelmästä löytyy, mutta Seppo Halttusen pyöräillessä paikalle, jännitykseni laukesi. Halttunen on taitava. Se on jo aiemmin todettu ja se tuli todettua taas. Halttunen Reinikaisena on hauska. En ole muistaakseni aiemmin nähnyt Inka Kallénia teatterin näyttämöllä, mutta näpsäkästi nainen roolinsa veti. Yksi loistava kohtaus oli ilman muuta se, kun Ulla räjähti Emmille. Kallén osaa heittäytyä rooliinsa rajulla tavalla, jos kohtaus sitä vaatii. Anna-Leena Sipilällä ja Heini Inkerillä on näytelmässä useita rooleja. Naiset hyppäävät roolista toiseen ammattimaisesti ja sutjakkaasti. Välillä ei meinaa perässä pysyä. Myös Johannes Korpijaakolla on useita rooleja, joista esiin on nostettava rovastin rooli. Tuo kristillinen mies pappamopoineen. Voitte vain arvata, naurattiko.

Näytelmän on ohjannut ja sovittanut Milko Lehto. Mies on tehnyt hyvää jälkeä. Kokonaisuutena Tankki täyteen on hieno kokonaisuus, vaikka heti esityksen päätyttyä en osannut sanoa mielipidettäni näytelmästä. Parin hyvin nukutun yön jälkeen osaset ovat kuitenkin loksahdelleet paikoilleen. Näytelmän lavastus on juuri sellainen kuin 70-luvun huoltamoilla oli. Löytyy oranssit muovituolit, pajatso ja jukeboksi.

Jarkko Pajunen ja Seppo Halttunen
Kuva © Jussi Virkkumaa, Keski-Uudenmaan Teatteri


Suomen kesä on yllättävä, joten ikinä ei tiedä, mitä sääherra kullekin esityskerralle keksii. Krapin kesäteatterin katsomo on katettu eli sateen yllättäessä katsoja pysyy kuivana. Ensi-iltana oli Suomen kesä kauneimmillaan, mutta silti kannattaa ottaa mukaan lämmintä vaatetta ja hyttysmyrkkyä.

Tankki täyteen -esitystä voin suositella kaikille fiilistelijöille. Viuhahtelua esityksessä ei ole, jos joku sitä kesäteatterista hakee. Itse en kuulu kyseiseen kastiin.

Tankki täyteen sai ensi-iltansa Krapin kesäteatterissa 9.6.2017.

Rooleissa: Seppo Halttunen, Heini Inkeri, Inka Kallén, Johannes Korpijaakko, Jarkko Pajunen, Sanna Saarijärvi, Anna-Leena Sipilä ja Kalle Tahkolahti

Käsikirjoitus: Neil Hardwick ja Jussi Tuominen
Ohjaus ja sovitus: Milko Lehto
Musiikki: Altti Uhlenius
Puvustus ja lavastus: Heini Maaranen
Äänisuunnittelu: Saku Tamminen




31.5.2017

Maria Jotuni: Huojuva talo

Lukupiirissä arvottiin kahden kirjan välillä, kumpi luettaisiin. Voiton vei Maria Jotunin Huojuva talo (Otava Seven, 2012). Kirja julkaistiin postuumina ensimmäisen kerran vuonna 1963. Täytyy taas myöntää oma sivistymättömyyteni, etten ollut kirjaa aiemmin lukenut. Siksipä olinkin hyvin yllättynyt kirjan paksuudesta. Sevenin pokkaripainoksessa on sivuja peräti 577, eikä fonttikokokaan ole maailman suurinta.

Huojuva talo kertoo Lean ja Eeron avioliittohelvetistä. Lea on elänyt onnellisen lapsuuden, vaikka lapsuutta varjosti äidin katkeruus saamattomasta alkoholistimiehestä, Lean isästä. Huolimatta siitä, että isällä oli ongelmansa, Lea ymmärsi häntä ja tuli hänen kanssaan hyvin toimeen. Lean isän kuoltua Lean äiti, Lea ja Lean sisko Toini jäävät omilleen. Lea jättää opiskeluhaaveet ja lähtee töihin tienatakseen opiskelurahoja pikkusiskolleen Toinille.

Nuori ja viaton, mistään tietämätön Lea tapaa työpaikkansa kesäjuhlissa Eeron, joka kenties hieman väkipakolla saa Lean rakastumaan itseensä. Nuoripari menee hetimiten kihloihin ja pian ollaankin jo naimisissa. Kuherruskuukausi on lyhyt tai ehkä sitä ei ollut laisinkaan. Lea saa hyvin nopeasti huomata olevansa naimisissa itsekeskeisen ja narsistisen miehen kanssa. Perheen kasvaessa, kasvaa Lean mustelmien lukumäärä. Pelko on perheessä alati läsnä. Eero on äkkipikainen, kitsas, ilkeä. Lea ei kuitenkaan jätä Eeroa, koska tuntee olevansa edelleen rakastunut Eeroon, eikä hän pysty myöntämään kenellekään, että elämä Eeron kanssa on kaikkea muuta kuin auvoista.

Nyt täytyy sanoa, että huh huh. Huojuva talo ei päästä lukijaansa helpolla. Lähes kaikki lukupiiriläiset pitivät kirjasta, vaikka se olikin kauhistuttava ja järkyttävä, mutta samalla kuitenkin jollain tavalla kiehtova. Välillä iski ahdistus ja piti puida nyrkkiä. Jotuni on saanut luotua kirjaan tunnelman, jonka voisi sanoa jollain lailla jopa piinaavan lukijaa. Itse kuvittelin myös, ettei kirjaa saanut julkaista ennen 60-lukua, koska kirjan tarina on erittäin repivä ja paljastava kuvaus avioliitosta. Wikipedian mukaan Jotuni oli aloittanut kirjan kirjoittamisen vuonna 1928 ja se valmistui vuonna 1935 Otavan järjestämään kilpailuun. Koska kirja ei voittanut kilpailua, ei Jotuni antanut lupaa kirjaa julkaisulle ja niinpä teos jäi makaamaan kustantajan arkistoon.

Kirjan vanhahtava kieli oli viehättävää, kunhan siihen ensin tottui. Itse löysin kirjasta ainakin yhden sanan, jota en edes ymmärtänyt. En muista, mikä sana oli kyseessä, mutta lukupiiriystävä ehdotti sanaa etenkehtainen. Saattoi hyvinkin olla, koska en ymmärrä, mitä kyseinen sana tarkoittaa tai nyt tiedän, kun hieman googletin. Kirjassa ei ole montaa henkilöä, ja niistäkin eniten esiin nousevat Lea ja Eero. Lukupiiriläisten mieltymykset Lean suhteen vaihtelivat. Osalta lukupiiriläisiä Lea sai sympatiaa, osaa taas ärsytti Lean alistuvuus. Eero sai tietenkin jyrkän tuomion kaikilta lukupiiriläisiltä. Siitä käytiin keskustelua, oliko Eero narsisti vai kärsikö hän bipolaarisesta mielialahäiriöstä. Olen nyt tässä postauksessa käyttänyt narsistista kuvausta Eerosta, joka ei välttämättä ole se oikea. Huojuvassa talossa on paljon kuvauksia Lean ja Eeron riidoista. Lukupiirissä asiasta oltiin sitä mieltä, että tässä olisi ollut Jotunilla tiivistämisen varaa. Toisaalta romaanissa draaman kaari nousi hienolla tavalla, joten lukuisat riidat kuuluivat teokseen.

Maria Jotunin Huojuva talo on hyvin ajankohtainen tänä päivänäkin. Tarina on kuvaus siitä, millaiseksi vankilaksi oma koti ja avioliitto saattavat koitua, jos saman katon alla asuu narsisti. Kirja kannattaa ehdottomasti lukea, koska tarina on taitavasti kirjoitettu ja Jotunin teksti puree edelleen.

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4+ (asteikko 1-5).










27.5.2017

Petina Gappah: Muistojen kirja

Kerroin aiemmin, että voitin Facebookin Kirja.fi -sivustolta kaksi kirjaa. Toinen kirja valikoitui ehkä eniten sen takia, että kansipaperi on todella kaunis. Kyseessä on zimbabwelaisen kirjailijan Petina Gappahin Muistojen Kirja (Tammi, 2017). Englanninkielinen alkuteos The Book of Memory on ilmestynyt vuonna 2015. Kirjan suomennoksen on tehnyt Tero Valkonen.

Muistojen kirja kertoo zimbabwelaisesta Memorysta, naisesta, joka istuu kuolemaantuomittuna pahamaineisessa Hararen vankilassa. Memorya syytetään valkoisen miehen murhasta. Miehen, joka oli hänet kasvattanut ja kouluttanut, ja jonka luona hän oli asunut. Memory on hämmentävän näköinen. Hän on albiinona syntynyt musta. Vankilassa ollessaan Memory alkaa kerrata elämänsä vaiheita kirjoittamalla tarinaansa yhdysvaltalaiselle toimittajalle, jonka avulla hän toivoo saavansa tuomioonsa liennytyksiä.

Memory on lähtöisin mustasta, köyhästä perheestä. Memoryn isä yritti pitää perhettä koossa, koska äidillä oli vaikeita mielenterveydellisiä ongelmia. Memory oli toisten mielestä erikoinen ja jopa pelätty, koska albiino oli kummajainen, jolla saattoi olla maagisia voimia. Toisaalta Memorya ei paljon toisten lasten leikeissä näkynyt, koska hänen oli jatkuvasti suojeltava ihoaan palamiselta. Memoryn perheessä sattui kaikenlaista, mutta se, mikä muutti Memoryn elämän lopullisesti, oli jotain käsittämätöntä. Memoryn vanhemmat myivät Memoryn valkoiselle miehelle, Lloydille. Lloyd teki kaikkensa Memoryn eteen ja testamenttasi hänelle valtavan omaisuutensa. Sattumien summasta oli myös kyse siinä, että Memory joutui kuolemanselliin.

Petina Gappahin Muistojen kirja on voimakas teos, jota en ainakaan itse pystynyt lukemaan kovin nopeasti. Kirjassa oli paljon sulateltavaa ja ajatuksia herättäviä asioita. Kirja on monitasoinen. Välillä kuljetaan Memoryn lapsuudessa ja toisinaan taas nuoruusvuosissa, josta voidaankin siirtyä sujuvasti vankilan muurien sisäpuolille katsomaan vankilaelämää silmästä silmään. Hienosti Gappah onkin nimennyt kirjan nimen The Book of Memoryksi sekä päähenkilön Memoryksi, koska kirja kertoo nimenomaan muistoista. Kirja on puhutteleva ja koskettava. Kirjasta löytyy myös paljon Zimbabwen poliittiseen tilanteeseen liittyviä asioita, jotka tuntuivat ehkä näin kaukaa katsottuna hieman vierailta. Kirja olisi kenties antanut enemmän, jos Zimbabwen poliittinen tilanne olisi ollut tutumpi. Tässä on taas yksi esimerkki siitä, kuinka huonosti tiedän, mitä maailmalla tapahtuu.

Pidin Gappahin tavasta viedä kertomusta eteenpäin. Teksti on selkeää ja tarina on kiehtova. Zimbabwen viralliset kielet ovat shona, ndebele ja englanti. Kirjassa oli paljon käsittääkseni shonan kielisiä lausahduksia. Tämä oli välillä ärsyttävää, koska asiayhteydestä et aina aivan varmasti voinut tietää, mitä lausahduksella haluttiin sanoa. Olihan näitä lausahduksia tietysti kiva yrittää sanoa ääneen. Kokeilkaapa vaikka: ”Mumwewo mukadzi zvake akabarwa seni.”

Postauksen alussa mainitsin kirjan kauniit kansipaperit. Kyllä. Uskon todellakin, etten ole ainoa, joka kirjaan tarttuu pelkästään kansien perusteella. Kauniista kansipapereista saa kiittää Eevaliina Rusasta.

Muistojen kirja ei ole ehkä kevyintä kesälukemista, mutta jos et pelkää haasteita, ota kirja ihmeessä mukaasi lomalle ja haasta itsesi. Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen.





25.5.2017

Ari Räty: Syyskuun viimeinen

Mennyt talvi ja kevät ovat olleet kiireen täyteistä aikaa. Olen huomannut, etten ole ehtinyt lukea lähestulkoon mitään. Lukemattomien kirjojen pino toivottavasti madaltuu kesällä. Ari Rädyn esikoisteos Syyskuun viimeinen (Tammi, 2017) on odottanut lukemistaan tammikuusta lähtien. Vihdoin sain kirjan napattua työmatkalukemiseksi ja nyt on kirjapino pienentynyt yhdellä luetulla kirjalla. Kirjan sain tammikuussa Bloggariklubilta, jossa kirjailija itse oli kertomassa kirjastaan. Kiitos kirjasta lähtee siis kustantajalle.

Syyskuun viimeinen on dekkari, jonka tapahtumat eivät nimestä huolimatta liity syksyyn. Syyskuu on kirjan päähenkilön Tomin lempinimi. Syyskuu on ollut pienestä pitäen ikätovereidensa hyljeksimä poika. Poika, joka ei ole väistynyt, vaikka on tiennyt saavansa turpiinsa. Syyskuulla on kuitenkin ollut oma kaveripiirinsä, johon on kuulunut muitakin hyljeksittyjä tapauksia. Nuoruuden kynnyksellä Syyskuu ja hänen ystävänsä löytävät muutamaa vuotta vanhemman Elinan tapettuna. Syyskuu näkee murhaajan. Tästä alkaa vuosien ja vuosien ajojahti. Syyskuu on päättänyt löytää murhaajan ja kostaa. Kaikkien kuluneiden vuosien jälkeen poliisille tulee jälleen kerran tapaus, joka muistuttaa Elinan tapausta. Vastaavia tapauksia on vuosien saatossa ollut muutamia. Voisiko kyseessä olla sama murhaaja?

Nyt täytyy sanoa, että Ari Räty on kirjoittanut kirjan, joka vangitsi minut. Harmitti lyhyet työmatkat, koska en olisi halunnut laskea kirjaa käsistäni. Syyskuun viimeinen on hienosti rakennettu kertomus. Pidin Rädyn tavasta kuvailla henkilöitä ja paikkoja. Hienoa kieltä ja tarina eteni, vaikka kirjassa hypitäänkin ajasta ja paikasta toiseen. Tällainen saattaa aiheuttaa joissain lukijoissa tuskastuneisuutta, mutta Räty kokoaa kaikki irralliset osat hienosti kokoon ja kaikelle löytyy selityksensä. Kirjan henkilöhahmot olivat uskottavia ja tuntuivat jollain tavoin läheisiltä. Jos jotain negatiivista pitää hakea, niin pari kirjan kohtausta olivat niin väkivaltaisia, että tunsin todellista kuvotusta. Toisaalta tällainen kertoo siitä, että kirjan teksti on todella voimakasta ja vaikuttavaa.

Bloggariklubilla Ari Räty kertoi, että hän oli saanut aikoinaan vanhemmiltaan rippilahjaksi kirjoituskoneen. Tekstissä näkyykin, että mies on kirjoittanut todella pitkään. Syyskuun viimeisen henkilöhahmot tulevat Rädyn omasta elämästä ja omista kokemuksista. Räty ei ole opiskellut kirjallisuutta, vaan hänen työtaustansa on ollut hyvin käytännönläheistä. Voin vannoa, että Rädyn työtausta näkyy tekstissä. Kirjan henkilöt ja tapahtumapaikat ovat hyvin aitoja. Räty kertoikin, että kirjan kuvaukset ovat hänen tapansa nähdä asioita. Rädyllä ei ollut myöskään suunniteltua juonikuviota kirjalle, vaan tarina eteni lopputuloksen mukaiseksi teokseksi. Räty kertoi kirjassa olevan miesten maailman alkeellisimmillaan. Kirjassa viedään miesten välinen ystävyys ja lojaalisuus äärimmilleen. 

Ari Rädyn kirja Syyskuun viimeinen on dekkari ystävyydestä, turvattomuudesta ja väkivallasta. Kirjaa suosittelen dekkarinnälkäisille kesälomalukemiseksi.

Osallistun kirjalla Facebookin Dekkariryhmän lukuhaasteeseen 2017. Ari Rädyn Syyskuun viimeinen menee kategoriaan T. Kirjan nimessä on viikonpäivä, kuukausi, vuodenaika tai aamu, päivä, ilta, yö.