18.1.2018

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Vuoden ensimmäisessä lukupiirissä ruodittiin Jarkko Volasen Hiekankantajia (Teos, 2017). Minua tämä kirjavalinta ilahdutti suuresti, koska Helsingin Kirjamessuilla Teoksen bloggaajatilaisuudessa Volanen oli kertomassa esikoisteoksestaan ja kirja herätti jo silloin kiinnostukseni. Kirjan olen saanut kustantajalta, joten lämmin kiitos lähtee siihen suuntaan.

Aura ja Henri muuttavat kaupungin hälinästä saaren rauhaan, entiseen pappilaan. Asuminen saaressa on luonut unelmia ja toiveita, joita pariskunta alkaa vähitellen toteuttaa. Auran yksi unelma on oma hiekkaranta. Työt kuitenkin vievät Henriä kaupungissa, eikä mies kovin paljon ehdi saaren omasta kodista nauttia. Aura sen sijaan asuu saaressa ja yrittää kirjoittaa väitöskirjaa. Pariskunta odottaa myös ensimmäistä lastaan. Aura tuntee olonsa hieman yksinäiseksi, koska saariston asukkaat ovat aivan oma kansansa. On kuitenkin Camilla. Pappi, johon Aura sattumalta tutustuu. Auran ja Camillan välit lähenevät niin paljon, että ihmiset alkavat puhua. Tapahtuu myös kaikenlaista ikävää, joka nostattaa Auran aistit valppaimmilleen.

Lähes kaikki lukupiiriläiset ihastuivat kirjaan. Hiekankantajat on hienovarainen ja hieman sadunomainen kirja. Kirjan kieli on kaunista ja lähes runollista. Tarina jättää avoimeksi monia asioita ja siten tilaa lukijan omille tulkinnoille. Toisaalta useat avoimeksi jätetyt asiat selittyvät myöhemmin kirjan tarinan jatkuessa. Bloggaajatilaisuudessa kustannustoimittaja Maarit Halmesarka kertoi, että Volasen kirjassa on upeaa luontokuvausta, ja sen alleviivaa lukupiirikin. Volanen maalaa saariston ja meren elämää sekä vuodenaikojen vaihtelua taitavasti ja visuaalisesti vahvalla tavalla, unohtamatta kuitenkaan luonnonvoimien karua totuutta.

Kirjassa ketut ovat hyvin keskeisessä roolissa. Volanen kertoikin Helsingin Kirjamessujen bloggaajatilaisuudessa, että kettuja on aiemmin pidetty lemmikkeinä, mutta myöhemmin tämä on kielletty. Kirjan kerronnasta lukijan on helppo huomata, että Volaselle luonto ja eläimet ovat hyvin tärkeitä.

Hiekankantajissa kuvataan myös Auran suhdetta äitiinsä ja siskoonsa. Äidistä, jota muistisairaus vaivaa, annetaan hauras kuva. Lukupiiri keskusteli aiheesta, koska tämä herätti ihmetystä. Auran äiti vaikutti hyvinkin pirteältä ollessaan Auran kanssa kahden kesken. Oliko tämä kenties Volasen taitoa tuoda tarinaan Auran siskon vahvat mielipiteet, jotka jäivät elämään lukijan mielikuviin?

Yksi lukupiiriläinen hieman kritisoi sitä, että kirjassa naiset löytävät toisensa, kuten nykyisin aika monessa muussakin tarinassa. Itse olin tästä eri mieltä, koska Volanen kertoi kirjoittaneensa kirjaa peräti kymmenen vuotta. Jos Auran ja Camillan suhde on ollut alusta lähtien selvä, ei vielä kymmenen vuotta sitten ollut muotia laittaa joka kirjaan tällaisia suhteita. Auran ja Camillan yhteen päätyminen kerrottiin myös hyvin hienostuneella tavalla.

Jarkko Volasen Hiekankantajat on upea teos, joka kannattaa lukea jo pelkästään kauniiden luontokuvausten takia. Onneksi Volanen tapasi kustannustoimittajan ja sai kirjan lopulta valmiiksi. Itse viehätyin kirjasta todella paljon. 

Lukupiiri antoi kirjalle tähtiä 4 (asteikko 1-5).



17.1.2018

Teatterissa: Masennuskomedia

Tämän vuoden ensimmäinen teatterikäynti oli Kansallisteatterissa. Esityksenä oli pienellä näyttämöllä pyörivä Masennuskomedia. En olisi ehkä muuten mennyt katsomaan kyseistä näytelmää, mutta onneksi Bloggariklubi töytäisi minut paikalle. Näytelmä on kerta kaikkiaan mahtava.

Eeva (Pirjo Luoma-aho) on viidenkympin rajapyykin ylittänyt naisjohtaja, joka vaatii yrityksen jokaiselta työntekijältä täyttä panosta ja hieman enemmänkin. Eevalla menee kovaa ja silloin on taottava, kun rauta on kuumaa. Menee niin kovaa, että Eeva palaa loppuun ja saa lähtöpassit työpaikaltaan. Eevan uusi elämä on mielialalääkkeiden sävyttämää sohvalla makoilua, kunnes lääkkeet saavat lähteä. Kukaan ei kuitenkaan halua palkata viisikymppistä naista. Lopulta Eeva ajautuu työkeskukseen, jossa näkee uuden mahdollisuuden edetä urallaan. Eeva järjestää entisten suhteidensa avulla työkeskukselle suuren tilauksen, koska onhan se hienoa, että hyvin menestyvä yritys näyttää eettisen valveutuneisuutensa tilaamalla työkeskukselta HulluPupu -tuotteita. Kuinka työkeskuksen työntekijät ottavat asian vastaan ja onnistuuko Eevan päsmäröinti?

Pirjo Luoma-aho
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri



Pirjo Luoma-aho tekee huikean roolityön. Nainen on todella sekopäinen ja ylienerginen. Luoma-ahon menoa katsellessa en yhtään ihmettele, että näytelmän Eeva sekoaa ja palaa loppuun. Työkeskuksen mielenterveyskuntoutujista koottu työntekijätrio (Maria Kuusiluoma, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström) on tiimi, joka tukee toinen toistaan. Maria Kuusiluoma on uskomattoman vakuuttava omassa roolisuorituksessaan. Aivan kuin nainen olisi nostettu jostain syrjäytyneiden joukosta näyttämölle. Aggressiivinen, mutta heikompaa puolustava ja tietää tasan tarkkaan kaiken Kelan myöntämistä tuista. Tuomas Uusitalo puolestaan vaikuttaa hyväuskoiselta hölmöltä. Mies on valmis uskomaan kaikkeen, mitä hänelle sanotaan. Pietu Wikström puolestaan peittää kasvonsa pitkien hiustensa taakse ja odottaa hetkeä, jolloin saa otteen työstä. Ehkä on kuitenkin parasta vain olla omissa oloissaan.

Muidenkin näyttelijöiden roolisuoritukset olivat mainioita. Arttu Kapulainen Eevan pojan vaatteissa on loistavalla tavalla yliampuvaa. Mies haluaa pelastaa maailman, mutta olla kuitenkin tekemättä oikeastaan mitään. Eihän valmiissa maailmassa ole kiire minnekään. Tai ainahan voi ryhtyä tekemään vaikka dokumenttielokuvia. Antti Pääkkösellä on näytelmässä monta roolia, mutta paras on ehkä Sulev. Työkeskuksen ulkomaalaisvahvistus, jonka suomen kieli on hämmästyttävän hyvin korostettua. Pidin myös Paula Siimeksen topakan mukavasta roolista. Nainen on kuin tehty työkeskuksen ohjaajaksi. Sydämellinen ja kuunteleva.

Pietu Wikström ja Pirjo Luoma-aho
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri



Esityksen alkaessa näin näyttämöllä karrikoidun kohtauksen omalta työpaikaltani. Tulosta on tahkottava hinnalla millä hyvänsä ja säästöjä saatava. Eevan mennessä ensimmäistä kertaa työkeskukseen, minua nauratti, mutta toisaalta kiemurtelin häpeästä. Saako tällaiselle nauraa, koska kohtaus on hyvin aito? Työkokeilussa olevat työntekijät ovat todellisen tuntuisia, eikä tällaiselle oikeasti saisi nauraa. Totuudenmukainen näytelmä on hullu, hauska ja raju. Nyt on leikitelty vakavilla asioilla, mutta se on tehty taitavasti.

Kirsikka Saaren ja Jenni Toivoniemen kirjoittama näytelmä perustuu Mari Rantasilan alkuperäisideaan. Näytelmän on ohjannut Rantasila, ja onkin onnistunut siinä mielestäni loistavalla tavalla. Palaset ovat kohdillaan ja homma toimii. Erityiskiitokset lähtevät tällä kertaa videosuunnittelun Pyry Hyttiselle ja äänisuunnittelun Johanna Stormille. Molemmat loivat näytelmälle aivan omanlaisensa, kaaosmaisen tunnelman.

Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho ja Tuomas Uusitalo
Kuva © Mitro Härkönen, Kansallisteatteri



Masennuskomedia on ilman muuta aito ja rehellinen kuvaus suomalaisesta yhteiskunnasta. Näytelmä on myös hyvin ajankohtainen kuvaus siitä, millaisessa maailmassa elämme. Näytelmä sopii etenkin bisneselämän kärrynpyörässä juokseville. Toisaalta näytelmä on sopiva irtiotto ihan kenelle vaan, joka haluaa viettää viihdyttävän parituntisen.

Masennuskomedia sai kantaesityksensä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä 29.11.2017.

Rooleissa: Arttu Kapulainen, Maria Kuusiluoma, Pirjo Luoma-aho, Antti Pääkkönen, Paula Siimes, Tuomas Uusitalo ja Pietu Wikström (TeaK)

Ohjaus: Mari Rantasila
Lavastus: Katri Rentto
Pukusuunnittelu: Ninja Pasanen
Valosuunnittelu: Kare Markkola
Äänisuunnittelu: Johanna Storm
Videosuunnittelu: Pyry Hyttinen
Naamioinnin suunnittelu: Petra Kuntsi
Tanssin valmennus: Kaari Martin ja Jussi Väänänen
Dramaturgia: Minna Leino

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.




14.1.2018

Heikki Valkama: Pallokala

Viime vuoden postaamattomia kirjoja on vielä jonkin verran, mutta postaan niitä hiljakseltaan, niin tulee parempi omatunto. On sekin muuten kumma, että näistä pitää ottaa paineita. Blogin pitämisen pitäisi olla rentouttavaa ja mukavaa, mutta ehkä se on taas näitä juttuja, että jos yksi luonteenpiirteesi on stressaaja, stressaat tällaisestakin. Mutta sitten asiaan. Luin Heikki Valkaman Pallokalan (Tammi, 2017), jonka sain kustantajalta Helsingin kirjamessujen bloggaajatilaisuudessa. Kiitos lähtee siis kustantajan suuntaan.

Riku Mäki on vastikään eronnut vaimostaan. Olo on hieman katkera, joten hän on päättänyt vaihtaa maisemaa. Tai ei se oikeasti ihan noin mennyt, vaan Riku on saanut kutsun huippukokkien kilpailuun Japaniin. Kutsu lähtee vain todella harvoille ja valituille ulkomaalaisille, mutta Riku tietää, että hänen japanilainen ystävänsä opiskeluajoilta on kutsun takana.

Huippukokkien kilpailu on Japanissa suurta showta. Kokkien jokaista liikettä seurataan median puolelta ja kukin kokki saa varmasti omat kannustusjoukkonsa. Ei aikaakaan, kun Riku on kilpakeittiössä loihtimassa ensimmäistä ateriaa tarjottavaksi arvovaltaiselle tuomaristolle. Riku saa ensimmäisen annoksen valmiiksi nopeammin kuin kilpatoverinsa, joten ei muuta kuin ruoka tuomaristolle maisteltavaksi ja haisteltavaksi. Seuraavaksi vuorossa on brittiläisen Conranin annos, ja sitten jo tapahtuukin. Tuomaristo alkaa oireilla ja tapahtuu kamalia. Kuolema korjaa satoa. Rikun tai Conranin annoksessa on ollut jotain myrkyllistä.

Nyt täytyy sanoa, että olipas erilainen dekkari. Erilaisuutta tekee jo pelkkä japanilainen ympäristö, joka Heikki Valkamalla onkin ollut hyvin hallussa. Toisaalta ei ihmekään, hän on asunut lapsuutensa Japanissa, joten kulttuuri on tuttu. Valkama kylläkin kertoi bloggaajatilaisuudessa myös sellaista, että japanilainen kulttuuri on niin syvää, että aina löytyy uusia viittaussuhteita. Pidin myös siitä, kuinka erilaiset japanilaiset käsitteet oli kuvattu kirjassa niin, että tavallisen lukijan oli helppo ymmärtää lukemaansa. Kirjasta sai myös hyvän kuvan siitä, kuinka hierarkkista japanilainen kulttuuri on, ja kuinka perinteistä pidetään kiinni.

Kirjan rakenne on vuorotteleva. Välillä seurataan Rikua ja välillä taas japanilaista, nimettömänä pysyvää henkilöä. Japanilaisen henkilön teot antavat kirjalle tietyn jännitteen. Mitä tämä henkilö oikeastaan haluaa saavuttaa? Se, mikä hieman ihmetytti, miksi japanilaisen henkilön osuudet oli painettu kursiivilla. Kursiivia tekstiä ei ole missään olosuhteessa mukava lukea montaa sivua peräkkäin.

Heikki Valkama osaa kirjoittaa selkeää tekstiä, jota ei tarvitse sen kummemmin ihmetellä. Tarina etenee loogisesti. Loppukohtaus on kuitenkin niin absurdinen, etten oikein uskonut lukemaani. Toisaalta Japanin järjestäytynyt rikollisuus, yakuza, taitaa olla niin uskomaton järjestelmä, että mikä tahansa voi olla mahdollista. Loppukohtaus oli kuitenkin jotenkin hyvin hollywoodmainen. Voisin kuvitella näkeväni tällaisen kohtauksen jossain toimintaelokuvassa.

Bloggaajatilaisuudessa Valkama kertoi haastatelleensa kirjaansa varten japanilaisia kokkeja. Kirjasta saakin aikamoisen annoksen tietämystä japanilaisesta ruoasta ja siihen liittyvistä elementeistä. Valkama kertoi myös, että uusi kirja on tekeillä. Myös siinä on jotain Japaniin liittyvää.

Valkaman esikoiskirja Pallokala voitti viime vuonna (2017) Kirja à la Carte -palkinnon, joten kyseessä ei ole mikä tahansa tusinakirja. 

Heikki Valkaman Pallokalaa suosittelen ruokahifistelijöille ja hieman erilaisten dekkareiden ystäville.



11.1.2018

Ihan kypsä

Nyt ei auta edes kymmeneen laskeminen. Tiedättekö, kun ihminen haluaisi joskus ihan omaa rauhaa? Ihan vain omia ajatuksia, eikä mitään muuta. Tänään ajattelin olevani onnentyttö ja saavani tällaisen hetken tai itse asiassa useamman tunnin. Mitä vielä. Aina asiat eivät mene niin kuin haluaisi.

Meille tuli tänään kylpyhuoneeseen uudet kalusteet. Eilinen ilta meni kylpyhuonetta tyhjentäessä. Miten ihmisellä voi ollakin niin kauheasti kaikkea tarpeetonta? Iso muovikassillinen lensi roskiin. Tänään sitten harmittelin, miksen tajunnut pelastaa aurinkorasvoja ja viedä niitä työkaverilleni, joka on huomenna lähdössä Thaimaahan. Päätin vain, että koska aurinko ei ole enää ikinä kesäisin paistanut, lähtevät rasvat kaatopaikalle. Aika monta muutakin juttua sinne muovikassiin lähti.


Nyt tarina lähti sivupoluille eli takaisin asiaan. Remonttimiehet olivat tulleet aamusta. Miehen, joka täällä asuu, kanssa olimme sopineet, että lähden töistä aikaisemmin, jotta hän pääsee iltapäivällä lähtemään Helsinkiin magneettikuvauksiin. Eihän remppamiehiä ja kissaa voi jättää keskenään. Avoimet ovet ja kissa ulkona tai jotain muuta vastaavaa tapahtuisi kuitenkin.

Kotiin tullessani olin iloinen, kun huomasin, että remppamiehet olivat juuri ehtineet lähteä. Tiedossa monta tuntia ihan omissa oloissa. Seurana vain herra Karvajalka. Otsaa alkoi jo jomottaa, kun mies ei meinannut häipyä. Esitteli tohkeissaan kylpyhuonetta. Minua ärsytti, vaikka olisi pitänyt olla iloinen uudesta kylppärikalustuksesta. Aloin saman tien asetella purkkeja ja purnukoita hyllyille ja kaappiin. Peilikaappi on matalampi kuin entinen. Ylähyllylle, jossa on pistoke, ei mahdu sähköhammasharja, eikä hyllyä saa irrotettua. Ärsytys kasvoi.


Lopulta mies tajusi lähteä ja pääsin jatkamaan työskentelyäni. Seuraava ärsytys. Vanhassa peilikaapissa ja koko kylpyhuoneessa miehelle oli riittänyt yksi lokero peilikaapista. Nyt oli tunkenut tavaroitaan kahdelle eri hyllylle. Superärsyttävää. Mihin minä sitten saan mahdutettua kaikki tarpeelliset purnukkani ja muut tykötarpeet? Onneksi puhdistusaineet löytyivät nopeasti, niin sain pestyä meikit kasvoiltani. Ärsyttävää. Uusi matalampi peilikaappi oli kuitenkin kiinnitetty samoihin yläreikiin, missä aiempi kaappi oli. Nyt tällainen lyhytkasvuinen ihminen näkee peilistä suurin piirtein otsansa ja hikisesti silmät.

Entä sitten peltikaappi? Siis sellainen kaappi, johon olen tunkenut pyykinpesuaineet ja likapyykit. Mitä ihmettä? Kaapin syvyys oli puolet entisestään. Miten kenenkään likavaatteet mahtuvat noin pieneen kaappiin? Likavaatekori ei ole ratkaisu, koska se ei yksinkertaisesti mahdu kylpyhuoneeseen. Apinan raivolla sulloin kaapin korit täyteen pyykkejä ja täytin samalla pesukoneen. Huoh. Nyt saisin levähtää.


Yritin kutsua kissaa seurakseni makuuhuoneeseen. Päätin mennä pötköttelemään ja lukea yhden kirjan loppuun. Pienet päiväunetkin olisivat paikallaan. Kissa ei seurannut minua. Kirjan luin loppuun, mutta sitten en kuitenkaan malttanut ottaa päiväunia. Nousin sängystä ja aloin surfata netissä. Ai niin. Vessassakin kävin. Kerhohuoneen vessassa. Wc-pöntölle ei kuulemma saa tänään istua. Niin ja laitoin pyykit kuivumaan. Jostain oli vuotanut kunnon vesinoro lattialle.

Sitten soi puhelin. Mies soittaa iloisena, että on kotimatkalla. Mitä ihmettä (tekisi mieli kirjoittaa ihan ruma sana)? Nyt jo. Missä on rauha ja lokoisat olot? Ei auttanut itku markkinoilla. Lähdin kissan kanssa ulkoilemaan ja sillä välin mies olikin jo kotiutunut. Hyvästi rauha. Hirveä pölötys. Ärsytys kasvoi entisestään.


Kissan mennessä kylpyhuoneeseen, katsahdin söpöläisen perään. Siellä se istua köllötti uuden wc-pöntön päällä. Herra Karvajalan vesimukihan on aina ollut kylpyhuoneen lavuaarin reunalla. Wc-pöntön vesisäiliön päältä on voinut laittaa etutassut lavuaarin reunalle ja nauttia raikkaasta juomasta. Nyt on uusi design, eikä vesisäiliö ole kissaystävällisimpiä. Hankala viisto muotoilu. Nostin kissan lavuaariin mitään ajattelematta. Herra Karvajalka innostui ajatuksesta ja alkoi pyöriä lavuaarissa häntä pystyssä. Sitten kuului ääni ja toinenkin. Voihan kettu! Mies, joka täällä asuu, on joskus ostanut meille sellaisen automaattisen saippuannostelijan, joka on mielestäni aivan turha kapistus. Siinä se kapistus spruittaili kissan hännän päälle sitruunantuoksuista saippuaa!

Kissa hyppää lavuaarista lattialle ja alkaa nuolla häntäänsä ennen kuin ehdin kieltää. Ei tarvinnut kauan nuolla. Kissa sai hirvittävän sätkyn saippuan mausta ja kukapa ei olisi saanut. Vauhtiennätys tuli, kun kirmaisi sängyn alle. Sitten alkoi maanittelu. Herra Karvajalka ei vain enää luottanut minuun. Epäluotettava tyyppi olen, koska tuolla tavoin saippuaa spruittailen.



Lopulta saimme kissan kiinni. Yritin kostutetulla pyyhkeellä pestä kissan häntää. Saippua vaahtosi ja vaahtosi. Kissa oli aivan hätää kärsimässä. En tiedä, kuinka hyvin onnistuin saippuan pesemään pois, mutta ainakin kissan häntä oli ja on märkä ja onnettoman näköinen. Onneton on kissakin. Arvatkaa olenko kypsä koko kylpyhuoneen uuteen kalustukseen? Nyt pitäisi vielä lähteä kerhohuoneella käymään. Sen jälkeen voikin testata uuden suihkun. Tippuukohan se iso lautasen näköinen suihkuvempele päähäni?

Jotkut päivät eivät vain ole tarkoitettu minulle. Tämä taisi olla yksi niistä. Toivottavasti teillä on ollut hyvä päivä.




7.1.2018

Uuden vuoden kirjat tag

Unelmien aika -blogissa oli mukava kirja tag, johon minäkin päätin heittäytyä, koska nyt tuntuu, etten saa postauksia tehdyksi luetuista kirjoista, enkä paljon muustakaan. Tällaiset jutut ovat aina kivoja.

1. Kuinka monta kirjaa aiot lukea vuonna 2018?

Yritin viime vuonna tilastoida lukemiani kirjoja Bookreadsin kautta, mutta homma loppui heti alkuunsa. Meni jotenkin hankalaksi muistaa mennä kirjaamaan kirjat kyseiselle sivustolle. Tänä vuonna sen sijaan ajattelin alkaa Excel-hirmuksi ja merkitä kirjat yhteen tilastoon, josta voin seurata luettujen kirjojen määriä. Tavoitteeksi asetan 50 kirjaa. Katsotaan nyt sitten, kuinka tässäkin käy.

2. Nimeä viisi kirjaa, joita et ehtinyt lukea viime vuonna, mutta jotka aiot lukea tänä vuonna.

Juha Hurme: Niemi
Luke Harding: Vaiennettu
Jöns Hellsing: Etsitään kätevää miestä
Marianna Kurtto: Tristania
Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan

Mitään erityistä syytä näille kirjoille ei ole, mutta löytyvät lukemattomien kirjojen pinosta. Olisihan se kiva saada nämä luetuksi tämän vuoden aikana.

3. Minkä genren kirjoja haluaisit lukea enemmän?

Omaelämäkertoja. Eilen oli Teemalla Eppu Normaali -ilta. Ohjelmia katsoessa tuli nostalginen tunne ja tuli esimerkiksi mieli tarttua Eppu Normaalin tarinaan. Olisi myös kiva lukea enemmän näytelmätekstejä.

4. Mitkä ovat kirjoihin liittymättömät tavoitteesi?

Jatkaa edelleen katsojana teatterielämysten ihanassa maailmassa. Toivon myös pääseväni teatteri Jurkan Kotikriitikoiden paluu -kurssille.

5. Mikä kirja, joka on ollut sinulla ikuisuuden, sinun pitäisi lukea?

Tämä on jo noloa myöntää, koska ilta, josta kirjan sain, oli aivan mahtava. Kirja on Petri Tammisen Kissojen maailmanhistoria.

6. Yksi sana, joka toivottavasti kuvaa vuotta 2018?

Onnellinen.

Tämähän oli niin kiva postaus tehdä, että tähän kannattaa osallistua, vaikkei kirjabloggaaja olisikaan.





1.1.2018

Hyvää Uutta Vuotta 2018

Vuosi vaihtui tavalliseen tapaan. Olimme kotona, koska Herra Karvajalka pelkää rakettien ääniä. Emme halua jättää pientä poikaa yksin kotiin pelkäämään. Sitä paitsi on ihana herätä vuoden ensimmäiseen aamuun hyvin levänneenä. Muutenkaan en ole oikein ikinä ymmärtänyt uuden vuoden juhlintaa, vaikka toki sitä on nuoruusvuosina tullut harrastettua enemmän tai vähemmän.

Uuden vuoden lupauksia en ole tehnyt enää vuosikausiin. Leikkimielisesti olen päättänyt, ettei suklaapatukka lähde ostoshihnalle jokaisen kauppareissun yhteydessä. Saas nähdä, kuinka käy ensi lauantaina, jolloin ehkä seuraavan kerran kauppaan astahdan. Karkkilakkoa en kuitenkaan pidä, enkä muutakaan lakkoa.

Viime vuoden toiveet tasaisemmasta vuodesta menivät niin metsään kuin ikinä voi, joten lienee ehkä turha asettaa tämän vuoden toiveeksi tasaisempaa vuotta. Onnellisemman vuoden kyllä haluaisin. Terveenäkin olisi kiva olla. Toivon myös kivoja kulttuurielämyksiä ja kasoittain kirjoja (niiden lukemattomien kavereiksi). Niin ja toivon tietenkin myös paljon kaikkia hauskoja blogijuttuja.

Lupauksista tuli jo kirjoiteltua, etten lupaa mitään, mutta ehkä nyt kuitenkin puen yhden haasteen sanoiksi, koska Lumiomena -blogin Katjakin niin teki. Aikoinaan aloitin blogin kirjoittamisen lähinnä itselleni, jotta muistaisin kaikki sattumukset ja kissan tempaukset. Jossain vaiheessa blogi oli parisen vuotta lähes telakalla, kun opiskelin töiden ohella. Opiskelujen jälkeen aloin kirjoitella muistiin lukemieni kirjojen arvioita ja siitä se sitten irtosi. Vähitellen blogista tuli kirja- ja teatteripainotteinen. Tänä vuonna haastan itseni kirjoittamaan vähintään kerran kuukaudessa jotain muutakin. Ihan vaikka Herra Karvajalasta, jos ei muusta.

Ihanaa uutta vuotta sinulle rakas Lukija! Oletko sinä tehnyt uuden vuoden lupauksia?





31.12.2017

Kiitos vuodelle 2017

Vuosi sitten istuin samoissa aatoksissa kirjoittaa yhteenveto vuodestani 2016, joten tehdään se sama nyt vuodelle 2017.

Kiitos sinulle vuosi 2017. En tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta toivoin ihan vain muutamia asioita. Toivoin tasaisempaa ja terveempää vuotta. Toivoin ihania kulttuurielämyksiä ja mahtavia lukunautintoja. Ihanat ulkoilukelit olivat myös listallani sekä hyvät ihmissuhteet. Miten sitten kävikään?

Tammikuu oli mahtavan kulttuuripainotteinen. Jeminan sisäpiiriläisenä olin mukana workshopissa, jossa säteilevä Jemina paljasti meille salaiset aseensa. Voitin myös liput kevään Kirja vieköön! -iltoihin, joita Baba Lybeck emännöi. Tammikuisen illan kruunasi haastattelu, jossa presidentti Tarja Halonen tenttasi Tellervo Koivistoa. Vuoden ensimmäinen kuukausi sisälsi myös kirjoja ja lastenteatteria. Niin, ja bloggariklubi vietti Bonnierilla kustantamoiltaa. Ei ollenkaan hullumpi aloitus uudelle vuodelle.

Helmikuussa isoäitini Miiri täytti 96 vuotta. Mahtava ikä. Tuollaiseen elinikään mahtuu vaikka ja mitä. Helmikuussa sain mahdollisuuden käydä Aleksanterin teatterissa katsomassa farssin Avioliitto on ikuista. Hulvaton esitys. Jeminan sisäpiiriläisenä ravasin tietysti myös mukana Jeminan avoimissa harjoituksissa, vaikkakin ensimmäisen missasin, koska joku onneton henkilö jäi junan alle. Ikäviä tapahtumia tuollaiset. Talviseen kuukauteen mahtui tietenkin myös kirjoja sekä toinen Kirja vieköön! -ilta. Kulttuurielämysten rinnalla elämä helmikuussa oli työntäyteistä, mutta melkoisen tasaista.

Maaliskuu jatkui edelleen hyvin teatteripainotteisissa merkeissä, mutta koko potin nappasi itselleen tietenkin Jemina, kun Jemina – The Great American Show vihdoin valmistui. Jeminan sisäpiiriläiset nauttivat esityksestä pinkkien vaahtokarkkidrinkkien äärellä. Edelleen tuli myös luettua ja Kirja vieköön! -illassakin kävin, vaikka siitä jäi postaus tekemättä. Muistiinpanoissani illasta lukee, että Birgitta Ulfsson, hurmaava ja elävä, ihana, ihastuttava, wau. Muistan kyllä, kuinka mahtavan vaikutuksen nainen teki. Hurmaannuin täysin. Ilmeisesti on ollut myös jonkinlaista väsymystä ilmassa, koska kulttuuri-illan postaus on jäänyt tekemättä ja muutenkin vaikuttaa siltä, että postaukset ovat laahanneet jäljessä.


Huhtikuun alkupuolella äitini kertoi, että Miiri on huonossa kunnossa. Makaa ja nukkuu vain, eikä syö. Sanoin, että taitaa olla vain ajan kysymys, milloin nukkuu ikiuneen. Ja niinhän siinä sitten kävikin, että huhtikuun loppupuolella tuli surusanoma. Vaikka vanhan ihmisen kuolema on aina hyväksyttävää, on se kuitenkin lopullista. Onneksi Miiristä jäivät ihanat muistot elämään. Alavireistä huhtikuuta sentään ilostutti tai oikeastaan jännitytti saamani kutsu After Dark Helsingin Motelliin. Hui kamala, kun oli jännää, mutta hauskaa.

Toukokuussa alkaa yleensä olla jo selkeästi kesän odotusta ilmassa. Keväistä kuukautta kuitenkin varjosti Miirin hautajaiset. Hyvin raskasta aikaa tuli elettyä, vaikka oli toukokuussa ilon hetkiäkin. Kävin piipahtamassa Turussa Linnateatterin bloggari-illassa. Hauska tilaisuus, joka muistutti, että elämässä on paljon mukavia asioita, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että ympärillä on pelkkää surua ja murhetta.


Kesäkuu alkoi hieman iloisemmissa merkeissä. Kävin äitini ja hänen miehensä kanssa Naivistit Iittalassa -näyttelyssä, josta äiti osti minulle syyskuun synttäreitä ajatellen lahjan. Sain itse valita taulun, ja valinnaksi osuikin taulu, joka jollain tavoin tuntui tuovan helpotusta surumieliseen mielenalaan. Kesäkuussa kävin myös ihastelemassa alppiruusujen upeutta ja kesäteatterikausikin tuli korkattua. Mutta sitten tapahtui taas ikäviä. Äitini kertoi, että hänen nuorin siskonsa eli Leena-tätini on todella huonossa kunnossa. Tätini oli sairastellut paljon, joten uskoimme ja luotimme siihen, että Leena selviää tästäkin koettelemuksesta. Toisin kuitenkin kävi. Taas saimme surusanoman. Leena-tätini pääsi kärsimyksistään, mutta meille läheisille tieto tuli suurena järkytyksenä. Surullinen olen etenkin serkkujeni ja Leenan miehen puolesta. Elämä on välillä todella rankkaa.

Heinäkuussa helteitä odoteltiin, mutta ei niitä tullut. Kesäteatterissa kävin kolmeen otteeseen. Yhdellä kerralla olisi saanut olla pipo mukana, kuten yleensä kesäteatterivarusteisiini kuuluu. Jotenkin olin ajatellut, että Helsingissä on kesällä kesä. Ei ollut ei. Heinäkuussa oli myös Leena-tätini hautajaiset. Suunnilleen sama porukka kokoontui hyvästelemään Leenan kuin oli pari kuukautta aikaisemmin hyvästellyt Miirin.


Elokuussa oli vihdoin loman aika. Kolme viikkoa vapautta. Kesän kylmät kelit muuttuivat lomani aikana suotuisiksi ja olipa mukana pari lähes hellepäivääkin. Elokuussa oli aikaa osallistua myös lukumaratoniin. Ehdin käydä lomani aikana myös Helsingin Kaupunginteatterin näytäntövuoden avajaisissa, jossa pääsin tutustumaan kulissien taakse peruskorjatussa teatteritalossa. Loma teki hyvää, koska viimeiset kuukaudet olivat tuoneet mukanaan surun.

Syyskuussa tapahtui taas. Äitini kertoi jossain vaiheessa, että hänen toinen siskonsa, Liisa-tätini, on hyvin huonossa kunnossa. Yritimme kuitenkin ajatella positiivisesti, mutta ei auttanut. Pian kuulimme, että Liisa oli joutunut saattohoitoon, eikä mennyt kuin muutama päivä ja Liisa oli poissa. Jos joku suurempi ohjailee elämiemme kulkua, lähetän sellaiset terveiset, että aivan kohtuutonta. Oli kuin matto olisi vedetty jalkojeni alta. Suru iski jälleen kerran kovalla kouralla. Surua pahensi se, kun mietin, miltä serkustani ja Liisa-tätini miehestä tuntuu tai omasta äidistäni. Kuinka elämä voi toisinaan olla turhan kohtuutonta. Syyskuussa piti viettää pienimuotoisesti syntymäpäiviäni puolen vuosisadan täyttymisen takia, mutta peruin juhlat. Syntymäpäivälahjani itselleni oli Korkeasaaren reissu oman itseni kanssa. Olinhan säästänyt yhden kesälomaviikon syyskuun lopulle. Ilmoissakaan ei ollut valittamista.


Lokakuun alkupäivinä iski pahempaakin pahempi flunssa. Tauti oli sitkeässä. Ei meinannut millään helpottaa, ja luultavasi meninkin liian aikaisin töihin, koska koko syksyn olen ollut enemmän tai vähemmän flunssainen. Sairauden takia piti peruuttaa kaksi teatteri-iltaa, mutta onneksi koko kuukauden teatteri eivät huvenneet sen siliän tien. Kulttuuria ehdin onneksi myöhemminkin harrastaa. Lokakuussa oli myös Helsingin Kirjamessut, joissa olin toista kertaa bloggaajan roolissa. Ensi vuonna yritän pitää vapaata töistä koko messujen ajan.

Marraskuu, vuoden synkin kuukausi, meni tällä kertaa ihmeen helposti. Liekö sitten ratkaisu siinä, että aloin popsia jo lokakuussa D-vitamiinia. Marraskuussa oli myös mahtavia teatterinautintoja sekä lastenkutsut bloggariklubimaiseen tyyliin. Lastenkutsuilla oli mukana ihana Seela Sella. Fanitan täysillä. Voiko marraskuussa nähdä valoa tunnelin päässä?


Joulukuu saapui nopeammin kuin arvasinkaan. Joulukuu tuo aina jotenkin iloisen mielen, mutta kuinka kävi tällä kertaa. Lapsuudenystäväni kertoi joulukuun alussa, että hänen pikkusiskonsa 12-vuotias lapsi oli menehtynyt liikenneonnettomuuden seurauksena. Oikeasti? Voiko tällaisesta ihminen koskaan selvitä? Tämäkin kuolema kosketti minua todella paljon, koska onhan meillä yhteinen lapsuus takana myös lapsuudenystävän pikkusiskon kanssa, vaikka aikuisiällä emme enää olekaan olleet toistemme kanssa tekemisissä. Paitsi silloin joskus, kun vielä oltiin nuoria ja käytiin juhlimassa ravintoloissa, niin silloin tuli toisinaan törmäiltyä. Joulukuu menee yleensä valmistautuessa jouluun, mutta tänä vuonna ei oikein sekään innostanut.

Kiitos sinulle Rakas lukija, joka jaksoit tänne asti lukea. Vuoteni on ollut surua täynnä. Ei tullut tasaisempaa vuotta. Terveempi ehkä, vaikka flunssaa olenkin potenut. Uupumus on kuitenkin selätetty. Kiitos siitä myös työnantajalleni, joka vihdoin ymmärsi, että tarvitsen apuvoimia selvitäkseni kaikista töistä. Ihania kulttuurielämyksiä ja lukunautintoja sain myös. Ulkoiluakin tuli harrastettua kiitettävästi aina loka-marraskuulle asti. Kerran viikossa puolentoista tunnin kävelylenkki kivan ystävän seurassa. Ensi viikolla taas jatketaan silläkin saralla. Vuoteen on mahtunut myös hyviä ihmissuhteita. Jos pitäisi summata, vuoteni olisi ollut erinomainen, jos surua olisi ollut vähemmän. Ehkä olen kuitenkin taas oppinut jotain itsestäni.

Ihanaa Uutta Vuotta 2018! Mitäköhän sieltä onkaan tulossa?