15.12.2017

Joulu lähestyy, paniikki iskee ja arvonta

Joulu lähestyy hirvittävää vauhtia. Myönnän, en ole laittanut tikkua ristiin joulun eteen. Tai yksi lahja on hankittuna, mutta ei muuta. Paniikki tässä vielä iskee ennen pitkää. Onneksi mies, joka täällä asuu, on innostunut valaisemaan pimeyttä erilaisilla jouluvaloilla ja lyhdyillä. On edes hieman jouluisempi tunnelma.


Joulu on hyvin perinteinen juhla. Yleensä kaikki menee vanhojen hyviksi todettujen kaavojen mukaan, mutta joululahjojen kanssa tulee usein ongelmia. Mitä ostaa ihmiselle, jolla on kaikkea? Olemmekin päätyneet siihen, ettemme periaatteessa ostele aikuisten kesken lahjoja, mutta joskus on kiva muistaa jotakuta ihanaa jollain pienellä jutulla. Siitä syystä haluankin muistaa myös jotakin mahtavaa blogini lukijaa arpomalla Sinä olet… Alias -lautapelin, josta toivon olevan iloa koko perheelle.

Lautapelit ovat hauskoja porukan kokoajia, ja niiden äärellä viihtyvät yleensä sekä lapset että aikuiset. Sinä olet… Alias -pelin ikäsuositus on 12 vuotta. Pelaajat laittavat päähänsä otsanauhan ja siihen kortin. Vuorossa oleva pelaaja selittää toisille pelaajille, mikä hahmo heidän otsanauhassaan on. Pelilaudalla sovitussa ajassa pisimmälle päässyt pelaaja voittaa pelin. Uskoisin, että tiedossa on ratkiriemukkaita hetkiä, toivottavasti ei kuitenkaan kiukunpurkauksia.



Arvonnan säännöt:

1. Yksi arpa jokaiselle osallistujalle.
2. Kaksi arpaa Bloggerin tai Facebookin kautta blogia seuraaville.
3. Kerro kommenttikentässä, kumpi voittaa: lautapeli vai palapeli.
4. Laita kommenttisi yhteyteen, monellako arvalla osallistut sekä sähköpostiosoitteesi, jotta saan sinuun yhteyden voiton osuessa kohdallesi.

Arvonta alkaa nyt ja päättyy sunnuntaina 17.12.2017 klo 18.00. Tämän jälkeen suoritan arvonnan ja otan yhteyttä voittajaan.

Arpaonnea kaikille!



13.12.2017

Kissa ja rusakko

Töistä tullessani Herra Karvajalka loikoili divaanilla täydessä unessa. Tämän huomattuani soitin heti veljelleni sopimastamme yhteisestä kauppareissusta, koska ei ollut kissan kanssa jalkahierontatuokiota tiedossa. Puhelun lopettaessani katsahdin kissaa, jonka pää oli noussut. Silmät olivat mustina kekäleinä ja ilme sellainen, että minä en lähde minnekään. Sanoin, ettet sinä ole nyt minnekään lähdössä. Ei auttanut. Kissa syöksyi makuuhuoneeseen sängyn alle piiloon. Reppana. Kuvittelee, että kun puhutaan lähtemisestä, joutuu hän lähtemään mukaan. Ja lähtöhän tarkoittaa eläinlääkäriä eli ei kiva. Ei kuitenkaan ollut tänään eläinlääkäriä.


Kauppareissun jälkeen lähdin kissan kanssa ulkoilemaan. Kissaa ei huvittanut. Terävää jäätä ja hiekoitushiekkaa. Kukapa sellaisesta tykkäisi pienissä tassuissaan. Kun kissa meinasi kolmen minuutin ulkoilupyrähdyksen jälkeen mennä takaisin sisälle, oli turvauduttava kissataksiin. Kissataksi kaappasi Herra Karvajalan syliinsä ja vei vesitornille ulkoilemaan. Ei jäätä, vaan lunta. Kivempaa tassuille.

Herra Karvajalka olikin tyytyväinen kyyditykseen. Tassut lähtivät heti kohti pajupensasta. Hieman upotti, mutta ei haitannut. Kissataksin kuljettaja eli minä astelin perässä. Yritin tehdä kissalle kissapolkuakin, jotta olisi helpompi kulkea, mutta ei kiinnostanut. Kissalla oli omat juttunsa mielessään. Kissapolkua tehdessäni huomasin vesitornin sivustalla pitkät ja isot korvat. Puppeli se siellä. Oli ilmeisesti lähtenyt meitä karkuun.


Kissa havaitsi lumen alla liikettä. Oli otettava parempi paikka kyttäykselle. Itse asetuin myös sijoilleni ja aloin katsella ympärilleni. Ei satanutkaan, vaikka vajaa puoli tuntia aiemmin oli taivaalta tullut vettä. Höh. Ei ollut ulkoilukirjaa mukana, joten oli vain oltava ja seistävä. Katselin ympärilleni ja sitten sen huomasin. Puppeli eli rusakko oli tullut ruokailemaan meistä noin viiden metrin päähän. Herra Karvajalan ja rusakon välissä oli pystyyn kuivunutta saviheinikkoa. Heinikkoa ei kuitenkaan ollut paljon, vain siellä täällä oli pystyssä joitakin heinänkorsia. Näkyvyys oli siis varsin loistava.

Herra Karvajalka huomasi pupun, mutta kas kummaa, tällä kertaa rusakko ei kiinnostanut. Lumen alla oleva jyrsijä oli mielenkiintoisempi. Nauratti. Rusakko puputti kasvisruokaansa ja Herra Karvajalka yritti saalistaa itselleen liharuokaa. Entä sitten, kun tietä pitkin lähestyi mies koiransa kanssa. Rusakko nosti isot korvansa pystyyn ja kuulosteli. Herra Karvajalka myös kohensi asentoaan ja katseli. Vaara ohi. Eivät tulleet tontillemme.


Seurasin kissan ja rusakon touhuja tunnin verran, jonka jälkeen aloin hiljakseen puhella kissalle, että voitaisiin lähteä jo kotiin. Kissa katsahti rusakkoa. Ei tuokaan ole lähtenyt, joten ei tarvitse minunkaan lähteä. Tätä vekslaamista jatkui kymmenisen minuuttia. Kissa katsahtaa rusakkoon ja ottaa uuden asennon pienjyrsijää vaaniessa. Yritin puhua suhteellisen hiljaa, mutta lopulta aloin puhua normaalilla äänellä ja menin kissan viereen nostaakseni sen syliini. Mitä tekee rusakko? Katsahtaa meitä ja jatkaa puputtamista. Mitä? Eikö pupun kuuluisi pelätä meitä?

Lopulta sain kissan lähtemään kotiin, vaikkakin hieman vastahakoisesti. Olipa hauska ulkoilu. Seurata luonnonihmeen ja kissan touhuja. Se vain harmitti, että kuvaaminen jäi, koska kännykän akku loppui siinä vaiheessa, kun aloin kameran kanssa puuhaamisen. Se ei ollut kiva juttu. Siksi kuvitus on siis jotain ihan muuta kuin tämän iltaista ulkoilua.



12.12.2017

Pirjo Toivanen: Pyhä paha perhe

Sain Stresalta luettavaksi Pirjo Toivasen Pyhä paha perhe (2017), joka kiehtoi etenkin sen takia, että kirjan päähenkilö Mirja työskentelee näyttelijänä Helsingin Kaupunginteatterissa. Onhan tämä ehkä hieman hassu syy, mutta ehkä sitten olen hieman omituinen. Toisaalta olen hyvin iloinen, että kirjan luin, koska tarina oli erilainen ja mielenkiintoinen.

Mirjalla on ensi-ilta, mutta pahaksi onneksi yhdestä hampaasta lohkeaa paikka. Hammas on saatava kuntoon ennen iltaa. Hymysuu kuulostaa luotettavalta hammaslääkäriasemalta, ja onnekseen Mirja saakin ajan samalle päivälle. Mirjan ja hammaslääkärin, Juhan, välillä tuntuu kipinöivän, eikä aikaakaan, kun Mirja ja Juha seurustelevat vakituisesti. Mirjalla on teini-ikää lähestyvä poika Marko, joka asuu isänsä luona, mutta viettää paljon aikaa äitinsäkin luona. Onneksi Juha osaa suhtautua poikaan hyvin luontevasti, niin elämä on auvoisempaa.

Mirjan elämässä kaikki tuntuu olevan kohdallaan, mutta pinnan alla kuplii. Mirja on tuntenut itsensä koko ikänsä hieman ulkopuoliseksi. Hän on adoptiotytär, ja vaikka hänen lapsuutensa on ollut onnellinen ja hän on saanut lähestulkoon kaiken, mitä on halunnut, on hän tuntenut usein olonsa irralliseksi. Oloa eivät ole helpottaneet sukulaiset, jotka ovat suoraan sanoneet, ettei Mirjalla ole mitään perintöoikeuksia, koska hänet on adoptoitu. Mirjan on selvitettävä, mistä hän on lähtöisin, ja miksi hänen biologinen äitinsä hylkäsi hänet.

Mirjan tarina on ehdottomasti se, joka kantaa kirjaa, mutta Pirjo Toivanen on saanut mahdutettua kirjaan myös oivan sivujuonen Juhan kautta. Sivujuoni kytkeytyy pääjuoneen jossain vaiheessa hyvin yllättävällä tavalla. Kirjan tarina ei ole ennalta-arvattavissa, vaan siinä tapahtuu koko ajan. Kirjan tapahtumat eivät ole rysäyksiä, vaan ne tulevat lähinnä todetuksi, vaikka tapahtumilla onkin henkilöiden sen hetkisiin tunnetiloihin suuria vaikutuksia.

Pirjo Toivasen tekstiä on kiva lukea. Selkeää suomen kieltä ilman kimurantteja lausekuvioita. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1990-luvulle ja se tulee kirjassa hyvin esiin. Välillä jopa ihmettelin, kuinka Toivanen on onnistunut olemaan tuomatta kirjaan nykyajan hienouksia ja ihmeellisyyksiä. Tarinaan on saatu tuotua myös 1990-luvun lama ja talousvaikeudet. Itse ainakin lukijana koin hieman aikamatkustavani menneeseen, kun alettiin puhua markoista ja monen kilon kannettavasta puhelimesta.

Pidin myös siitä, kuinka Toivanen on käsitellyt Mirjan adoptioon, lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä asioita. Kirja herätti myös joitakin ajatuksia, joita en välttämättä olisi uskonut liittyvän adoptoidun henkilön elämään. Adoptio on todella iso asia, eikä sitä välttämättä tule ajatelleeksi, kuinka suuret vaikutukset sillä voi olla adoptoidun henkilön elämään. Pidin muutenkin kirjan adoptioaiheesta, joka mielestäni pysyi hyvin realistisella tasolla, vaikka loppukohtaus olikin odottamaton.

Amelia Nyman on kirjan graafisen suunnittelun takana. Mielestäni kannen kolme joutsenta on hyvin osuva, kun kirjan on lukenut.

Pirjo Toivasen Pyhä paha perhe sopii luettavaksi oikeastaan milloin tahansa, mutta jos nyt joulua ajatellaan, niin voisin hyvinkin lukea tätä kirjaa lukutuolissani suklaakonvehtirasian äärellä. 

Kiitokset kustantajalle hienosta lukukokemuksesta.






9.12.2017

Teatterissa: Tippukivitapaus

Olin sitten vihdoin ja viimein katsomassa Kansallisteatterin koko perheen musiikkiteatteriesitystä Tippukivitapaus. Mukanani ei kylläkään ollut pieniä lapsia, eikä miestä, joka täällä asuu, vaan ihana ystävättäreni Mira. Esitystä voi siis vallan mainiosti mennä katsomaan ihan aikuisseurassakin, jos vain tuntee itsensä tarpeeksi lapsenmieliseksi, eikä hätkähdä pienten ilakoinnista. Täytyy kyllä myöntää, että olin hyvin hämmästynyt, kuinka hyvin lapsukaiset teatterissa käyttäytyivät. Fiksua porukkaa.

Seija Soija (Vuokko Hovatta) on papu, joka päättää lähteä karkumatkalle uuden ystävänsä Hujopin (Jani Karvinen) kanssa. Pieni Tukaani (Katja Kortström) seuraa kaveruksia, vaikka Seija Soija ankarasti Tukaania kieltääkin. Eihän lintu osaa juurikaan lentää. Seija Soijan häviäminen antaa Mahtimummeli päätäi Väätäiselle (Seela Sella) tärkeän agenttitehtävän. Hänen on löydettävä kadonnut papu. Seija Soija ja Hujoppi joutuvat karkumatkallaan eriskummallisiin tilanteisiin ja paikkoihin. He tapaavat esimerkiksi rottaperheen, diktaattori Diktaatan (Sari Puumalainen) ja Rämeämmän (Markku Maalismaa).

Jani Karvinen, Vuokko Hovatta ja Seela Sella
Kuva © Tanja Ahola, Kansallisteatteri



Hurjaa! Nyt on kyllä tehty todella taidokasta työtä. Tippukivitapauksen hahmot ovat elävääkin elävämpiä, jos näin voi sanoa. Tähän tarinaan on helppoa heittäytyä mukaan. Vuokko Hovatta ja Jani Karvinen parivaljakkona on loistava yhdistelmä. Molemmat ovat syöksyneet roolipukuihinsa täysillä. Tuli tunne, että olisi oikeasti seurannut kahden lapsukaisen karkumatkaa. Hovatan ja Karvisen ilmeitä oli myös hauska seurata. Välillä pöllästyneitä, välillä pelästyneitä, välillä epäröiviä. Seela Sella puolestaan Mahtimummelina ja agenttina osasi ottaa yleisön mennen tullen. Ihailen Sellan kykyä ottaa oikeaa kontaktia yleisön kanssa. Etenkin tällaisessa esityksessä lapsi varmasti muistaa pitkään, jos päätäi Väätäinen on hänelle suoraan jotain sanonut. Täytyy myös mainita, että muille näyttelijöille oli siunaantunut esitettäväksi useampia roolihenkilöitä. Ei ole helppoa sekään, kun hetkessä pitää vaihtaa roolista toiseen.

Esityksen Tukaani eli Katja Kortström ansaitsee erityiskiitokset. Sirkustaiteilija teatterin näyttämöllä. Oivaltavaa ja hienoa, että tällaista on hyödynnetty Tippukivitapauksessa. Kortströmin rooli ei ole mikään pieni, vaan katsojat saavat nähdä mitä upeimpia ilma-akrobatiaesityksiä. Välillä oli vain haukottava henkeä ja mietittävä, kuinka Tukaanin käy. Upea roolisuoritus.

Marja Salo, Markku Haussila, Sari Puumalainen, Pihla Maalismaa ja Markku Maalismaa
Kuva © Tanja Ahola, Kansallisteatteri



Näyttelijöiden lisäksi näyttämöllä nähdään viisihenkinen orkesteri, joka sulautuu esitykseen mainiolla tavalla. Muusikot ovat aina kohtauksen vaatimassa puvustuksessa ja laulavat mukana yhteislauluissa. Melkoinen soitinkavalkadi muusikoilla on myös hallussaan. Löytyy esimerkiksi kitaraa, harmonikkaa, ukulelea, kontrabassoa ja kanteletta. Musiikki on tietysti tärkeä osa esitystä. Esityksen laulut ovat tuttuja Tippukivitapaus -kirjan runoista.

Laura Ruohonen on ohjannut ja käsikirjoittanut Tippukivitapauksen. En tiedä, onko omaa tekstiä helppo vai vaikea ohjata, mutta uskon, että Ruohonen on saanut aikaiseksi sen näköisen esityksen, mitä hän on ajatellutkin. Tippikivitapaus -kirjan kuvittanut Erika Kallasmaa on puolestaan ollut luomassa esityksen pukuja ja hahmoja. Mainiota jälkeä on syntynytkin. Esityksen lavastus, valaistus, puvustus, värit, tarpeistot ja kaikki mahdollinen sopivat loistavasti yhteen. Mahtava kokonaisuus kaiken kaikkiaan.

Katja Kortström, Markku Maalismaa ja Vuokko Hovatta
Kuva © Tanja Ahola, Kansallisteatteri



Itse nautin suunnattomasti esityksen värimaailmasta. Selkeitä ja kirkkaita värejä, vaikka oli joukossa muutama hieman synkempikin väri jännittävimmissä kohtauksissa. Tippukivitapauksen laulut ovat päähään soimaan jääviä rallatuksia. Esityksen jälkeen vessajonossa nauratti, kun lapset tapailivat Jos on hanskat -kappaleen sanoja. Hyvin oli lauluesitys purrut. Sanat tulivat kuin automaattisesti lasten suista ulos. Näkemäni esitys oli tulkattu viittomakielelle. Hienoa, että Kansallisteatterissa on huomioitu tällainenkin seikka muutamassa esityksessä.

Jos minulla olisi sopivan ikäinen kummilapsi tai ylipäätään lapsi aivan lähipiirissä, tietäisin, mitä ostaisin joululahjaksi. Liput Tippukivitapaukseen sekä Tippukivitapaus -kirjan. Onpa teatterilta ostettavissa myös Tippukivitapaus-cd-levy. Teatteri on elämys, jonka lapsi muistaa pitkään. Saattaa jopa käydä niin, että teatterikärpänen puraisee ja teatterista tulee osa elämää, eikä mikään silloin tällöin koettu juttu.

Tippukivitapauksen suositusikäraja on 5 vuotta.

Tippukivitapauksen kantaesitys oli Kansallisteatterin Suurella Näyttämöllä 22.11.2017.

Rooleissa: Markku Haussila, Vuokko Hovatta, Jani Karvinen, Katja Kortström, Markku Maalismaa, Pihla Maalismaa, Sari Puumalainen, Marja Salo, Seela Sella ja virtuaalisesti Martti Suosalo

Muusikot: Sami Kurppa, Ville Leppilahti, Sara Puljula, Marko Puro ja Senni Valtonen

Ohjaus: Laura Ruohonen
Musiikki: Anna-Mari Kähärä
Lavastus: Antti Mattila
Puvut ja hahmot: Erika Kallasmaa
Koreografia: Sanna Silvennoinen ja Henri Sarajärvi
Valosuunnittelu: Ville Toikka
Äänisuunnittelu: Raine Ahonen ja Veli-Pekka Lahtela
Saliääni: Sakari Kiiski
Videosuunnittelu: Ville Virtanen
Naamioinnin suunnittelu: Tuire Kerälä
Kapellimestari: Sara Puljula
Dramaturgi: Pipsa Lonka
Ohjaajan assistentti: Sanna Breilin

Näin esityksen medialipulla. Kiitokset Kansallisteatterille, kuten kiitos myös kuvalainauksista.



7.12.2017

Sanna-Leena Knuuttila: Ne lensivät tästä yli

Osallistuin Helsingin Kirjamessuilla Reuna-kustantamon ja Selkokeskuksen bloggaritilaisuuteen, jossa kerrottiin selkokirjoista. Tilaisuudesta sain mukaani pari selkokirjaa. Aloin muka lukea toista saamaani selkokirjaa jo aiemmin kissaulkoilulla, mutta aina tuli jokin keskeytys, eikä kirja edennyt lainkaan. Toisaalta hyvä, koska itsenäisyyspäivä oli tälle kirjalle kuin tehty. Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli (Reuna, 2017) kertoo talvisodasta kotirintamalta nähtynä.

Hilkka on 19-vuotias nuori nainen. Hän saa syntymäpäivälahjakseen päiväkirjan, jonne hän alkaa kirjoittaa muistojaan. Hilkan isä ja veli lähtevät ylimääräisiin kertausharjoituksiin. Kertausharjoitukset muuttuvat kuitenkin jossain vaiheessa täydeksi sodaksi Neuvostoliittoa vastaan. Hilkan ja hänen äitinsä päivät maatilalla ovat työntäyteisiä. On tehtävä miestenkin työt. Näiden lisäksi rintamalla olevia miehiä on muistettava esimerkiksi lämpöä antavilla käsitöillä, leivillä ja korpuilla. Hilkalla on myös mielitietty, jota hän rintamalta kaipaa.

Bloggaajatilaisuudessa opin, että selkokirjojen tekstin täytyy olla helppolukuista ja virkkeessä saa olla enintään neljätoista sanaa. Knuuttilan kirja on varmasti lunastanut lupauksensa. Kirjan kappaleet ovat lyhyitä ja teksti helposti ymmärrettävissä olevaa. Pidin myös siitä, kuinka Knuuttila oli saanut kirjaan oikeanlaisen tunnelman. Itsenäisyyspäivänä kirjaa lukiessa tuli vielä syvempi kiitollisuus sotaveteraaneja kohtaan. Kirja kuvaa kotirintaman arkea taidokkaasti, mitään asioita kiillottelematta. Kotirintamalla arkiset asiat veivät ihmisiä eteenpäin, vaikka huoli ja murhe läheisistä olikin kova. Pidin myös siitä, kuinka Knuuttila oli tuonut kirjaan rakkaustarinan.

Sanna-Leena Knuuttila kertoi bloggaajatilaisuudessa, että hän halusi kertoa kirjan avulla Suomen historiasta kaikille. Heikko lukutaito ei saa olla esteenä sille, ettei voi tietää historiastamme mitään. Knuuttila kertoi, että hän haluaa jatkaa selkokirjojen kirjoittamisesta, ja etenkin historian saralla on paljon annettavaa.

Selkokirjat on tarkoitettu lähinnä henkilöille, joilla on neurologisia syitä, ikäihmisille sekä suomea opiskeleville henkilöille. Itse voisin lisätä listaan lapset ja nuoret, joilla on vaikeuksia ymmärtää lukemaansa, vaikka lukea osaisivatkin. Mielestäni selkokirjoja voisi hyvinkin ottaa koulujen kirjastoihin tällaisia tapauksia varten. Reuna-kustantamon Tarja Tornaeus olikin sitä mieltä, että selkokirjat kuuluvat kaikille. Olin muuten hyvin hämmästynyt kuullessani, että Suomessa on noin puoli miljoonaa ihmistä, jotka tarvitsevat selkokirjoja.

Sanna-Leena Knuuttilan Ne lensivät tästä yli kannattaa lukea, vaikka ei selkokirjoja tarvitsisikaan. Tarina on hieno kuvaus suomalaisesta elämästä talvisodan aikana.

Lämmin kiitos kustantajalle kirjasta. 

Huomasin muuten, että tästä postauksesta ei ainakaan tullut selkokielinen. Selkokieli on aivan oma taitolajinsa.






Laura Ruohonen & Erika Kallasmaa: Tippukivitapaus

Kirjoittelin tässä taannoin hauskasta bloggariklubi-illasta, jossa ilakoitiin lastenkutsumaisissa tunnelmissa. Sain tilaisuudesta Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Tippukivitapauksen (Otava, 2017). Pyysin tilaisuudessa kirjaan omistuskirjoituksen Laura Ruohoselta. En itselleni, vaan eräälle pienelle henkilölle. Myös Seela Sella nimikoi nimmarinsa kirjaan, koska hänhän on Kansallisteatterissa pyörivän Tippukivitapauksen päätäi Väätäinen. Toivottavasti pieni henkilö osaa jonain päivänä arvostaa tällaista kirjaa. Tietenkin käytin tilaisuutta hyväkseni ja luin kirjan ennen kuin pieni henkilö sen omakseen saa.

Tippukivitapauksen runot kumpuavat milloin mistäkin, mutta monessa runossa on jokin eläin mukana. Tukaani halutaan mukaan agaattilinnaan, olmit kalvavat luolassa luita, kameleontille on aivan oma runo, joka sopii myös oivana hammaspesun tärkeyden muistuttajana. Jos on hanskat -runo puolestaan saa aikaan loputtoman lurituksen. Vasta ja vihta menevät mummon ja vaarin keskustelussa vastakkain.

Laura Ruohonen on kirjan runojen takana ja värikäs kuvitus on syntynyt Erika Kallasmaan kynästä. Ruohosen tekstit ovat tuoreita, mutta jollain lailla tuttuja. Voisin uskoa, että lapset nauttivat kuullessaan tällaisia runoja. Ruohonen kertoi bloggariklubilla, että runot syntyivät alun perin omille lapsille, mutta hän alkoi kirjata niitä ylös, jolloin tuli ajatus oikeasta runokirjasta. Ennen Tippukivitapausta Ruohoselta ja Kallasmaalta onkin ilmestynyt Yökyöpelit ja Allakka Pullakka.

Tippukivitapaus on lasten runokuvakirja, mutta sopii vallan mainiosti myös aikuisen ihmisen luettavaksi. Pidin siitä, kuinka runoista tuli mieleen oman lapsuuden rallatukset. Tiedätte sen tunteen, kun jokin juttu jää soimaan päähän. Runot eivät välttämättä ole loppusoinnullisia, mutta niissä on hyvä svengi. Pidin myös runojen tarinoista ja siitä, kuinka erilaisiin maailmoihin runot lukijansa ja kuulijansa vievät. Mukana on myös pari hieman pelottavampaa runoa, mutta uskon, että leikkimällä nämäkin runot vievät lapset mukanaan.

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan Tippukivitapausta suosittelen lämpimästi lapsiperheisiin. Ihana tapa tuoda suomalaista runoutta lapsien kuultavaksi tai luettavaksi, jos lapset osaavat jo lukea.

Alikulku-ylikulku

Alikulku-ylikulku
tunnelihippaa
ei meitä haittaa
tippasen tippaa
¿onko yllä alla?
¿vai länttä vai itää?

Kuka sitten mitäkin
etelänä pitää.

Lainattu Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan kirjasta Tippukivitapaus.

Ja hei, tämä on runokirja! Tällä voin osallistua Reader, why did I marry him -blogin runohaasteeseen. Runoja kirjassa on yhteensä 33.



4.12.2017

Vesitornin vuosi

Noin vuosi sitten luin jostain blogista tai oikeastaan katselin jotain blogipostausta, jossa oli valokuvattu samaa kohdetta kerran kuukaudessa. Mielestäni idea oli loistava, joten halusin itsekin kokeilla tätä hauskuutta. Harmittaa vain, etten muista, mistä blogista idean nappasin.

Kuvauskohteeksi valikoitui piharakennuksemme tai niin me sitä nimitämme, koska tämä komeus seistä möllöttää aivan naapurissamme. Siis Keravan vanha vesitorni. Kuvasin kohteet jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä, paitsi lokakuu meinasi unohtua. Se tuli kuvattua vasta toisena päivänä. Kellokin näytti aina suurin piirtein samaa eli 18.00. Helppo muistaa, koska silloin on herra Karvajalan ensimmäisen iltaulkoilun aika. 

Siirrytään itse asiaan eli kuviin, joista ikävä kyllä osa on todella huonoja. Syitä on monia. Voin katsoa peiliin, syyttää herra Karvajalkaa hosumisesta, ilman haltijat eivät olleet suosiollisia, oli pimeää. Monia syitä, mutta aika hauskasti näistä näkee Suomen vuodenaikojen vaihtumisen. Pimeydestä valoisuuteen. Vehreydestä syksyn ruskaan.


Tammikuu

Helmikuu

Maaliskuu

Huhtikuu

Toukokuu

Kesäkuu

Heinäkuu

Elokuu

Syyskuu

Lokakuu

Marraskuu

Joulukuu


Hieman huvitti, kun katselin kuvia. Kesäkuun ja syyskuun kuvat ovat lähes identtiset, vaikka välissä on kolme kuukautta.

Oletteko te kokeilleet tällaista kuvasarjan tekoa? Mielestäni tämä oli sen verran hauska, että ehkä jatkan ensi vuonna samoissa merkeissä.